KIRJOITUKSIANI

Aarniometsässä

Aarnimetsä otti meidät vastaan huminalla, jota lukuun ottamatta oli äänetöntä, ellemme itse rikkoneet hiljaisuutta. Olin saanut houkuteltua H:n kanssani metsäretkelle ja niinpä otimme ilon irti viileästä ja pilvisestä poutapäivästä. Astuimme ojan yli kulkevia lankkuja pitkin kummallekin uppo-outoon Susimäkeen, alkuperäisen luonnon suojelumetsään Ruovedellä. Mäntyjen ja kuusten latvat kohosivat korkeuksiinsa, haapaa en tunnistanut rungon perusteella haavaksi ennen kuin katsoin latvukseen. Runsaasti kilpikaarnoittuneita männyn runkoja, kaarnastaan kuoriutuvia keloja siellä täällä, runkoja, joiden ympäri eivät kädet yltäneet, kun herkistyin puunhalaajaksi. Naavaa roikkui oksissa ja jopa puunrungossa – metsän omavalvontatiedote, jonka mukaan se tarjoili puhdasta ilmaa keuhkoillemme. Yllätykseksemme näimme jokusen runkojen väliin viritellyn riippumaton. Lajitoverit tykkäsivät yöpyä taivasalla vanhan metsän sylissä.

Olin varustautunut monipuolisesti luonnonantimien varalle: minulla oli ämpäri, pakastepurkkeja puolukoita ja muovipusseja sieniä varten. (Tiedän, että sienet pitäisi kerätä koriin, mutta sellaista ei osunut käsiin.) Sieniopas ja kännykän hakutulokset eivät saaneet meitä poimimaan runsaslukuisia tatteja mukaamme. Emme luottaneet tunnistustaitoihimme. Sen sijaan H. keräsi isohaperoita ja minä keskityin karvarouskuihin, jotka opin lapsuudessani sieniretkillä tuntemaan karvalaukkuina. Nimi, jota yhä ihmettelen. Kuinka nättejä pikkurouskuja löysinkään! Monissa haperoissa oli joku muu ehtinyt vierailla ja kolostella jälkiä, joten H:n saalis jäi omaani pienemmäksi.

Tultuamme hoidetun metsän puolelle tuntui kuin päivä olisi kirkastunut, metsä pukeutunut keveämpään asuun. Täältä sain kerätä puolukoita kotiin viemisiksi, jonkin lämpimän aterian lisukkeeksi. Takaisin palasimme samaa polkua pitkin, emmekä enää juurikaan poikenneet siltä sienisaalista kartuttamaan. Matkan varrella pysähdyimme polun yli kaatuneelle puunrungolle istumaan ja nauttimaan termoskahvit sen kavereiksi ostamieni sydänpullat. Eväät maistuvat ulkona aina hyviltä, vaikka olisivat näitä vaatimattomammat. Siinä istuessamme tikka äityi visertelemään meille kuulumisiaan, emme juuri suunvuoroa saaneet. Yksinään taisi olla, kaveria seurakseen korpeen huudella.

Kuksakahvit ja sydänpullat. Sydämen alta löytyi omenahilloa ja kreemiä.

Pilvipoutaisesta metsäretkestä jäi hyvä mieli. Olisi jäänyt ilman sen antimiakin. En lainkaan ihmettele, että metsässä käyskentely laskee verenpainetta ja rauhoittaa mieltä. Aarniometsän syleilyn jälkeen ei tee mieli kuunnella musiikkia autoradiosta eikä soittolistalta, ei oikein jutellakaan kotimatkalla. Mieli haluaa pysyä metsätunnelmissa, johon eivät ihmisen tuottamat äänet sovi, vaikka ne muulloin tarjoavatkin omanlaistaan virkistystä.

Mitä minun karvarouskuilleni tapahtui illalla? Yksi lapsuuteni mieleenpainuvimpia herkkuja olivat äitini säilömät suolasienet ruoan lisukkeena tai ruisleivän päällä. Nyt minulla on jääkaapissa kahdessa lasipurkissa kokeilu meneillään. Kielenpäälläni jo tunnen lapsuuden maun, jossa metsäsieniin yhdistyy sipulisilppu, saatanpa laittaa mukaan kermaviiliä tai smetanaa. Ei voi tulla huonoa, eihän?

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.