ELÄMÄNMENOANI, MIE ITE

Bussissa on hiljaista

Tajusin eräänä päivänä, että kyytiläiseni olivat vaienneet. Toisaalta se tuntui omituiselta, mutta hetken kuluttua otin oivallukseni iloisena vastaan.

Mindfulnessista ja hyväksymis- ja omistautumisterapiasuunnasta tuttu käsite bussimatkustajista vaivasi minua ajoittain. Kyydissäni oli melkoisen kriittistä porukkaa – ja paljon. Sieltä moitittiin minua heti, kun olin sanonut jotain tyhmää, tehnyt jokin virheen, mitättömänkin. Takapenkiltä huudeltiin, etten osaa, etten kelpaa, että olen jumissa lopun ikääni, ettei minusta ole mihinkään uuteen. Kyytiläiset olivat tulleet tutuiksi lukiessani Arto Pietikäisen kirjaa Joustava mieli ja vieraillessani samannimisillä nettisivuilla. Minun olisi pitänyt osata vaientaa äänet ja ohjata bussi siihen suuntaan, mihin halusin mennä. Mutta kun minulla oli ongelma. Iso ongelma. Minulla ei ollut hajuakaan siitä, mihin olisin halunnut olla matkalla. Valitse siinä sitten oikea reitti.

Yritin löytää tien hetkessä elämiseen istumalla tukevalla tuolilla ja laskemalla viiden minuutin ajan yhdestä eteenpäin, aloittamalla laskemisen alusta, kun huomasin ajatuksieni lähtevän harhailemaan. Jossain vaiheessa totesin, ettei minun kannattanut laskea kuin viiteen. Aloitin sitten taas alusta. Välillä itse bussin kyydissä istuessani katselin ikkunasta ulos ja bongailin sinistä väriä liikennemerkeistä ja autoista, välillä vaihdoin sinisen joksikin toiseksi väriksi. Mieluiten katselin puunlatvoja taivasta vasten. Saunassa kuuntelin kiukaan napsuntaa ja hengitin syvään eukalyptuslöylyjä. Toisinaan venyteltyäni makoilin olohuoneen matolla, kuuntelin seinäkellon raksutusta, tein tietoisuustaitoharjoituksia.

Tajusin parisen vuotta sitten, ettei minulla ollut enää vaihtoehtoja. Minun oli löydettävä uusi suunta elämälleni. Neljännesvuosisadan pituinen urani saisi päättyä, koska minulla ei ollut enää mitään annettavaa, ei mielenkiintoa työhöni, ei enää lämpöä jäljellä edes niille mukaville ja työteliäille. Hälyttävää, kun työskentelee nuorten kanssa. Aloin tutkia työpaikkailmoituksia ja selvittää kouluttautumisvaihtoehtoja. Hain tukea ystäviltäni, jotka olivat tunteneet minut yli kolmekymmentä vuotta. ”Sinä tarvitset jotain radikaalia”, sanoi ystäväni M. Kiitos, M., nuo sanat siivittivät minua tekemään päätöksen uuden alan opiskelusta. Viime kesänä päätin, että annan itselleni jouluun asti aikaa katsoa, miltä tuntuu ja samalla kerätä rohkeutta irtisanoutumiseen. Aikatauluni piti. Joulun alla tiesin, että tulisin jättämään virkani ja heittäytymään elämän vietäväksi.

Kun irtisanoutumisen aika läheni, minussa ei herännyt epäilyksiä. Niitä ei noussut mieleeni myöskään silloin, kun tein sen. En pohtinut, kaduttaisiko minua myöhemmin. Olin varma päätöksestäni. Ja niinä samoina aikoina tajusin bussimatkustajieni hiljenneen. Olin näet tullut risteykseen ja ottanut varman otteen ratista. Vaikken tarkkaan tiedä, minne olen matkalla, tiedän kuitenkin sen, että suunta on oikea. Minulla ei ole karttaa, reitti on uusi ja maisemat kauniimpia kuin koskaan aiemmin. Tiedän, että mutkia tulee matkaan, ylämäkiä osuu yllättäen kohdalle. Uskallan niistä huolimatta luottaa siihen, että välillä saan lasketella alamäkeen jarrua painamatta ja tasaisella poljen kaasua juuri sopivasti, jotta matkanteko on miellyttävää. Ja ennen kaikkea se miellyttävää siksi, että bussimatkustajat ovat vihdoinkin tyytyväisiä ja nauttivat kyydistä – vaiti.

Nyt olen reitillä, mutta minne päädyn, sitä en vielä tiedä.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.