ELÄMÄNMENOANI

Festareilla fanittamassa

Ajellessani viime perjantaina Kuopioon mieleeni palasivat lapsuuden ajan automatkat. Se oli aikaa, jolloin vielä tutulla huoltoasemalla sai tankkauspalvelua, ja matkalle otetut eväät syötiin levähdyspaikalla. Eväät olivat aina tärkeä asia. Joskus teimme voitaikinaan lihapiirakkalevyn, josta leikatut palaset maistuivat ilmanlämpöisinä. Kylmäketjusta ei kannettu erityisemmin huolta, olihan jauheliha kypsää. Termarikahvit kuuluivat reissun vakiojuomiin. Vessa-asiat hoidettiin levähdyspaikan puuceessä ja roskat sai jättää alueen roskikseen.  En muista, oliko huoltoasemilla kahvilapalveluja ennen kuin aloin olla teini; en juuri kiinnittänyt niihin huomiota, koska äiti huolehti ravinnosta. Meitä oli neljä henkeä, joten uskoakseni säästimme pitkän pennin omilla eväillä. Sittemmin huusit ovat hävinneet levähdyspaikoilta samoin kuin roskikset. Eikä eväitäkään tule oikein kuljetettua mukana, kun on kuitenkin pysähdyttävä huoltoasemalle, jollei halua käydä puskapissalla.

Edellisestä festarireissusta oli hurahtanut kaksi vuotta. Poikkeuksellisesti olin nyt liikkeellä yksin, mutta kummasti viihdyin omassa seurassani lähikontakteja kartellen, FFP-maskia suosien. Huomasin itsessäni tätimäisiä piirteitä, kun tämän vuoden Euroviisuedustajamme lavaesiintyminen rupesi naurattamaan. En selvästikään ollut Blind Channelin kohderyhmää, joten vetäydyin Kuopionlahden rantaan itämaisesti maustetulle kanapitalle. Musiikki kuului erinomaisesti myös lavan takana ja veuhtovien (lue: energisten) nuorten miesten sijaan nautiskelin aurinkoa peilaavien laineiden silmäilystä.

Ihmisten katselu oli oivaa festariajankulua. Hevi ei ole vain mustapaitojen musiikkia, vaan kokoaa kaikenlaisia ihmisiä yhteen, murkuista mummoon. Harmaahapsiset naiset hytkyivät Beast in Blackin rytmiin tahoillaan. Oli raitapaitaa, kesämekkoa, retkeilyvaatetta.  Eräälle keski-ikäiselle herralle annoin mielessäni parhaan pukeutujan palkinnon. Hänellä oli yllään musta muunnelma kiltistä, takana vekit ja molemmilla sivuilla reisitaskut. Edestäpäin en onnistunut komeutta näkemään, mutta arvelen taskujen korvanneen sporranin, edessä roikkuvan kukkaron. Olisipa useampia yhtä rohkeita miehiä!

Beast in Black Kuopiorockissa 31.7.2021
Elize Ryd, Amaranthe, Kuopiorock 31.7.2021

Olin Kuopiorockissa puhtaasti Nightwish-fanina, mustaa Human :ll: Nature -paitaa myöten. Olin odottanut konsertin alkavan Musicillä ja käsivarsieni nousevan kananlihalle Emppu Vuorisen kitarasta kappaleen alussa, kuten aina kuullessani sen. Noise yllätti minut aloitusbiisinä. Silti show ja huikean karismaattinen Floor Jansen kietoivat minut pauloihinsa välittömästi ja – jos mahdollista – tuhdisti alkanut konsertti sen kun vain parani edetessään. Kummastelen ihmisiä, joiden jalka ei yhtään vipattanut. Itse en pysty vain jököttämään paikallani, minun on pakko liikkua edes vähäsen musiikin mukana. Tuomas Holopainen näytti koskettimiensa takana hurmioituneelta, siltä kuin antaisi kaikkensa lavalla. Kai Hahto rumpusetteineen ei minusta saanut ansaitsemaansa huomiota jättimäisillä ruuduilla, Jukka Koskinen pidettiin ehkä tarkoituksella sivuosassa tällä keikalla. Troy Donockley lauloi Marco Hietalan osuuksia, mutta minun on vaikea mieltää pehmeä-äänistä Troyta täysin paikkaamaan Marcoa. Kaipasin Marcoa takaisin bändiin kuunnellessani koko lupsakasti sujuneen kotimatkan Nightwish-soittolistaani, joka alkaa elokuvamusiikilla While Your Lips Are Still Red. Basistia, jolla on yhtä persoonallinen ääni, tuskin löytyy Marcon tilalle, ehkei bändi sellaista etsikään.

Nightwish on ollut lempimusiikkiani jo kauan. Sleepwalker teki vaikutuksen Euroviisuissa ja herätti uteliaisuuteni, mutta ihan vielä tuolloin en lämmennyt heidän albumeilleen. Once sen sijaan kolahti täysillä. Se on siivittänyt minua hölkkälenkeillä ja antanut sitkeyttä, vaikka kunto on tuntunut loppuvan kesken. Jylhät saundit, sinfonisuus ja ennen kaikkea yllätyksellinen melodisuus ovat Nightwish-rakkauteni perustana. Holopaisella täytyy olla samansuuntainen kyky kuin Antoni Gaudílla suunnitellessaan Sagrada Famíliaa aikana, jolloin ei tunnettu 3D-mallinnusta: hän osasi kuvitella päivänvalon kierron loihtimat sisänäkymät päässään. Holopainen varmaan kuulee valmiin musiikin säveltäessään ja sanoittaessaan, ja ideoidessaan sovituksia yhdessä muiden bändin jäsenten kanssa. Mitä enemmän olen kuunnellut Human :ll: Nature -albumia, sitä enemmän olen pitänyt sen kunnianhimoisista sävelkuluista, reippaista irkkusaundeista, vaihtelevista osista – yhdistelmästä, jollaista en ole kuullut millään muulla yhtyeellä ja joka saa minut syttymään.

Marco Hietala, Nightwish, Ratinassa Tampereella kuusi vuotta aiemmin (31.7.2015)

The Greatest Show on Earth enteili konsertin loppua. Aiemmin illalla ammuttujen koerakettien ansiosta arvasin Nightwishin esityksen päättyvän ilotulitukseen. Niin ihana kuin sitä olikin katsella tummuneella taivaalla heinäkuun viimeisinä tai ehkä jo elokuun ensimmäisinä minuutteina, en voinut olla miettimättä rakettien valmistuksen eettistä puolta. Kuinka monta lasta oli työskennellyt vaarallisissa oloissa, kenties vammautunut tai kuollut, hetkellisen ilomme vuoksi? Voisiko ilotulituksen jättäminen pois toimia kannanottona inhimillisempien työolojen puolesta tai turhakkeiden valmistusta vastaan?

Osa Nightwish-fanin aarteista

Käsivaralla ottamani Nightwishin kuvat Kuopiorockista eivät harmikseni onnistuneet ja selfietkin jäivät ottamatta. Niinpä en voi liittää postaukseeni tuoreita kuvia keikalta : (.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.