ELÄMÄNMENOANI, PUUHIANI & AATOKSIANI

Loppuelämäni ensimmäisen illan lupaus itselle

Murrosikäisenä toivoin joululahjaksi Annen aerobic -kasettia ja jumppasinkin sen tahtiin innokkaasti ennen saunavuoroa. Kipinän olin saanut hiljattain valmistuneen liikunnan opettajamme edistyksellisestä otteesta. Teimme tunneilla Jane Fondan aerobicliikkeitä, mutten muista enää, oliko meillä musiikkia kuten Annella. Opiskeluaikanani jumppasin C-kaseteille äänittämieni diskohittien tahtiin. Nyttemmin musiikkiliikunta on jäänyt ja säännöllisestä tanssiharrastuksestakin on yli kymmenen vuotta.

Vain kahdesti olen hurahtanut hankkimaan liikuntavälineitä kotiin. Ensimmäiset 80-luvun loppupuolen ostokseni ovat minulla yhä tallessa – vähän käytettyinä. Ne ovat vaaleanpunaiset kahden kilon käsipainot. Toinen on hulavanne, jonka hankin parisen vuotta sitten. Vuoden hulailin, mutta sitten se jostain syystä jäi. Lienevätkö Sykkeen jaksot loppuneet vai ainoastaan into. Nyt minulla on monta Sykettä katsomatta ja se näkyy vatsan seudulla. Eipä ole ainakaan ohenemaan päässyt. Hulavannetta enää tuskin huomaan käsilaukkunaulakossani.

Istumatyö on aiheuttanut painonnousua. Tiesin kyllä olla varuillani, mutta talven aikana oli niin helppo perustella itselle, miksei illalla kannattanut lähteä ulos. Joka kerran kun lähdin, olin tyytyväinen, ja kotiin tullessa posket pakkasen nipistelyn jäljiltä palaen vieläkin tyytyväisempi. Sää ei ole koskaan oikeasti este, sillä minulla on kelpo varusteet joka säähän. Olenko siis itsekuriton laiskimus? Vai teinkö arvojeni mukaisen valinnan, kun jäin nytkin sisälle kirjoittamaan tätä tekstiä, sillä minusta vaan tuntui siltä, että piti saada kirjoittaa, kun oli sanottavaa mielessä. Toukokuun illat ovat valoisia, joten vielähän tässä ehtii.

Lattarit ovat saaneet lantioni keikkumaan ja ilon pulppuamaan mieleeni. Tiskatessa, kun kuuntelen niitä, unohdun tekemään cha chan askelia ja vesi jäähtyy altaassa. Hölkkään tarvitsen lemppariheviäni, jota minulla on uskollisessa iPodissa. Harmi vaan, että olen mielialahölkkääjä. Tarvitsen sen oikean fiiliksen, että jaksan ne kaksi ensimmäistä kilometriä, jotka jalkani tarvitsevat lämmitäkseen, sitten kulkee kylmiltäänkin pari kolme kilometriä lisää. Kevättalvella nautin auringosta ja pehmeällä lumella hölkkäilystä. Eivätkä jalat kipeytyneet lainkaan, kun alusta oli niin pehmeää. Olisipa oikea pururata lähellä! Siis sellainen, jossa on paksu kerros pehmeää purua kovaksi painuneen hiekan sijaan.

Opetin kumppanilleni venyttelyn tarpeellisuuden ja nyt hän on minua ahkerampi venyttelijä. Tiedän, mitä kaikkea voisin tehdä hyvinvointini eteen ja olen aiemmin tehnytkin, mutta nyt minun pitäisi löytää tuo vanha syke itsestäni uudelleen, etten vallan jäykisty. Tiedostan, että jokainen uusi päivä on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Vaakakupeissa painavat hetken mieliteot ja mielikuva kumarassa rollaattoria työntävästä vanhuksesta, jolla on lyhyt ja vaivalloinen askel. Annanko periksi mieliteolle tai laiskuudelleni vai haluanko mielikuvaseniorin olevan teräsmummo, jolla askel lentää kahdeksankymppisenäkin ja kädet viuhuvat rivakasti rinnalla? Tätsykkä, joka saa selällään heitettyä jalat pään taakse broilerilta näyttävään jooga-asentoon? Tätönen, joka pystyy istumaan tasapainossa v-asennossa vain takamus lattiaa koskettaen? Notkimus, joka saa kädet lattiaan polvia koukistamatta?

Ei valinta niin vaikea olekaan. On valoisaa, on varusteet ja positiivinen mielikuvamummo kannustaa. Sykkeessä on monta uutta jaksoa katsomatta. Tai voisin tehdä kuten dekkarihahmo Krisse Elo: laittaa kuulokkeet korville ja mennä ulos tanssimaan! On loppuelämäni ensimmäinen ilta.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.