ELÄMÄNMENOANI, HYVÄN OLON TUOJIA

Luomisen tuskasta taiteen iloihin

Luomisen tuska. Tyhjän paperin kammo. Writer’s block. – Luin jostain, että ammattitaitelija ei voi odottaa inspiraatiota. On maalattava, vaikka edessä jököttävä kanvas kammottaa. On istuttava näppäimistön ääreen ja kirjoitettava.

Eräs tuttavani totesi, että asioita ei voi pakottaa, on vain odotettava, että sopiva aika tulee. Lyhyen hiljaiselon jälkeen kirjoittamisen inspiraatio tuli minulle kuvataiteen kautta. Tein H:n kanssa polkupyörällä kulttuurimatkan Ruovedelle katsomaan Viljamakasiinissa olevaa kesänäyttelyä. Poukkoilimme hevosten kavioiden kaiverrusten päältä milloin kivikkoista metsätietä, milloin pehmeähiekkaista, pölyävää maantietä. Mäeltä eteeni avautui moderni maalaisnäkymä, jossa eivät hallinneet lapsuusajan heinäseipäät, vaan jättimäiset valkoiset lumipallot. Asvalttia pitkin matka taittui vauhdikkaasti hurruutellen, tuuli kutitteli poskia mukavasti. Hyönteinen kopsahti kypärääni, kun ei ollut huomannut väistää minua ajoissa. Kautun kanavalla minulla oli tarve pysähtyä katsomaan järvimaisemaa, jollaista tulee kotona ikävä etenkin tuollaisina helteisinä kesäpäivinä. Avara järvenselkä saarineen houkutteli välittömästi vaihtamaan asuinpaikkaa vapaiden vesien äärelle. Unelmissa se on onneksi mahdollista.

Kirkonkylän keskustassa punainen Viljamakasiini kutsui minua niin, että unohdin lukita pyöräni jättäessäni sen lepäilemään varjoon rakennuksen taakse. Rakennuksen avoimet ovet tervehtivät heti koronaturvallisesti syleillen ja kehottivat hiljaisella äänellä astumaan peremmälle. Loin silmäyksen ympärilleni, seinille, vitriineihin. Teoksia oli enemmän kuin olin osannut odottaa. Makustelin ensivaikutelmaa ja oli heti selvää, että eräs lato kutsui minua luokseen. Tyhjänmaanvartija. Yksinäinen tumma lato lähes hallitsi näkymää rauhoittavine väreineen, edessään vihreää heinikkoa ja yläpuolellaan sinisävyistä taivasta. Ihastelin Taru Salosen puupiirroksen taidokkaita viivoja, silkinhohtoista pintaa, minullekin tutun maaseutunäkymän inspiroimaa teosta. Lato piti minua otteessaan, eikä olisi antanut minun jatkaa matkaa eteenpäin kohti syanotypioita. Kierroksen lopulla minua odotti taas sama lato, tällä kertaa pitkän suoran päässä. Nautin alkukesän heleästä vihreydestä pelloilla. Tien laidoilla kasvoivat reunuskasvit, joita olin valokuvannut pari kesää aiemmin: kissankelloja, päivänkakkaroita, horsmia, kesäistä luonnonkukkaloistoa. Todellisuudessa ne oli jo niitetty pois, kun olimme ajaneet tietä pitkin retkemme tukikohtaan saapuessamme.

Ajattelen, että Oikean Taiteilijan erottaa siitä, että hän luo yksinkertaiselta tuntuvasta lähtökohdasta jotain uutta ja oman näköistä. Kuten Taru, joka löysi kekseliästä käyttöä nostalgisille kahvikupeille, laittoi niihin kipsistä kannet, ja kansiin oli piirtänyt ohutta, hienovaraista viivaa, elettyä elämää evakkoajalta.

Minä olen harrastelija, saan inspiraatiota näyttelyistä, joissa käyn ja kuvista, joita poimin lehdistä. Vihdoin löysin käyttöä vuosia varastossa odotelleelle kanvakselle, johon aloin sommitella kesäistä hahmotelmaa. Siinä saan käyttää myös vanhoja pitsejä, joita olen vaalinut kätköissäni. Sisimpäni hyrisee, koska olen iloinen saamastani ideasta ja odotuksesta: pian tartun akryylituubeihin ja puristan niistä ulos jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua, jotain sinistä – ja jotain uniikkia.

Harmittaa, että jätin kamerani reissusta pois. Toisaalta itse en tarvitse kuvia muistaakseni mieleenpainuvien teoksien herättämiä vaikutelmia, mutta näin jälkikäteen ajatellen olisin nyt kernaasti liittänyt jokusen tämän tekstini kaveriksi.

Muuten, ratsuni odotteli minua uskollisesti makasiinin takana, vaikka olikin jäänyt lukitsematta. Rehellistä on porukka kulttuuripitäjässä.

Päivitys 14.8.2021: Lisäsin Taru Salosen valokuvan hänen luvallaan.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.