poijuja osin jäisessä järvessä
SEPITTEITÄNI

Luovaa kirjoittamista

Huomenna on luovan kirjoittamisen kurssin neljäs kokoontumiskerta verkossa, enkä ole taaskaan tehnyt läksyjä. Minä, entinen tunnollinen koululainen. Nykyisin se, joka itsekseen ajattelee, ettei ehdi, kun on niin paljon muuta tekemistä. Kaikenlaista on tupsahdellut eteeni, mutta siitä toiste, kun taas maltan istuutua kirjoittamaan.

Maanantai-iltoina olen malttanut, olenhan kurssilla oppiakseni kirjoittamisesta lisää. Minua on hämmästyttänyt se, miten yhtäkkiä on sanottavaa, kun opettaja antaa ohjeen, ja se, kuinka paljon viidessä minuutissa ehtii kirjoittaa käsin. Olemme tehneet lyhyitä treenejä ja pisimmillään vartin, kahdenkymmenen minuutin pituisia tehtäviä, kukin omassa rauhassamme mukavassa paikassa kotona. Kirjoitusrupeamien jälkeen keskustelemme tehtävistä ja niiden herättämistä ajatuksista.

Tässä yksi harjoitus. Lukiessasi pohdi, mistä kirjoitin. Voit tarkistaa, osuitko oikeaan; vastauksen löydät tämän sivun lopusta.

Onpa se sileä, niskassaan pieni kyhmy. Käteen sopiva, just eikä melkein. Musta maha ja ja harmaa selkä. Kyljissään keskiharmaa raita, kuten on kyhmynsäkin.

Maistelemaan en ryhdy, ei siitä nautintoa irtoa kielen päälle.

Ei se millekään tuoksukaan. Yhtä hajuton on kuin väriltään tummanpuhuva.

Kyhmynsä päästelee kehräävää ääntä, kun sitä etusormella sivelen eestaas.

Hartiansa naksahtavat, jos niitä kyhmyn jommaltakummalta puolelta painasen.

Siinä on selässä tekstiä. Nimi siihen on tällätty, jottei se sukuaan unohda.

Minä adoptoin sen. Sille oli ihan sama, kenen hoiviin se päätyy; tärkeää oli, että jonnekin, jottei se koe itseään vallan tarpeettomaksi. Se on luotu toimintaan, todellinen ActionTekele!

Sen syntysija on jossakin kaukomailla, liekö tänne lennähtänyt satojen, ellei peräti tuhansien sukulaistensa kanssa. Avuksi ihmisille, arkeen ja työhön. Kirjoittajallekin kullanarvoinen apuväline, muttei yksin mitään. Kaverin tarvitsee, ja kernaasti pehmeän maton alleen, jotta sen on hyvä toimia.

Siellä nökötti, tarjolla, kunnes minä sen korvausta vastaan adoptoin, sain siitä todistukseksi palasen paperia.

Hyvin se on luonani viihtynyt, reissussakin ollut. Ja aiempaa kauniimmalla matolla maannut jo toissa joulusta.

Onneksi siinä on vielä virtaa toimia sievänä pikku apurinani näissä kirjoitushommissakin.

Mikä se siis on?

Loimme kukin kurssilainen itsellemme muusan. Tässä oman muusani muotokuva.

Hänen hiuksensa ovat pitkät ja laineikkaat, riemukkaan oranssit kuin kekäleinen takkatuli. Hän tuoksuu raikkaalle tuulenhenkäykselle, sille, jota kaipaan, kun aurinko paahtaa puuttomalle mäelle, jossa mäntymetsä taipuilee tuulen tahtipuikon mukaan. Hänen äänensä on heleä kuin keijulla ja hänellä on yllään pohkeisiin ulottuva valkoinen puuvillamekko, jossa on röyhelöhelma, ja kyynärpäihin ulottuvissa hihoissa isoäidin ohuen ohuella langalla virkkaamaa pitsiä. Hän leijuu paikasta toiseen kuin ihmiset Chagallin taulussa, paljain varpain, kesät talvet. Hän elää metsän marjoista, puiden kävyistä, lintujen sirkutuksesta, juo kukista mettä ottaen kukan hellästi käsiinsä kuin kallisarvoisen kristallilasin. Hän ei ole meidän maastamme. Hän on syntynyt aamuruskosta ja illan punervasta taivaasta, saanut kasteen kurkiauran siivillä pujotellen pilvien välistä kohti yhä sinisempää taivasta.

Viimeksi harjoittelimme mm. miljöökuvausta kahdella eri lähestymistavalla. Harjoituksessa palaan minulle rakkaisiin maisemiin Itä-Suomeen, miljööseen, joka on tuonut levollisuutta ja iloa, ja josta olen poiminut mustikkasatoa huononakin mustikkavuonna.

Ruohonkorsi väpätti, kun leppäkerttu kipitti sitä pitkin, ja yhtäkkiä, kuin pelästyneenä, pyrähti lentoon. Heinät tienvierustoilla alkoivat nuokkua helteessä kuin kurotellen alaspäin juomakupille. Paahde väreili hiekkatien pinnassa ja kuiva männikkö tuoksui tulenaralle. Mäen laella kohosi vielä yksittäisiä mäntyjä, kelottumaan jätettyjä. Lepät olivat alkaneet levittäytyä hakkuuaukealle, jonka takaa häämötti lähes tyyni järvenpinta. Vain aavistuksenomainen väre jätti herkän vanan pinnalle, lähelle vastapäistä saarta. Aurinko jo kuumotti päälaellani, hikipisarat kihosivat otsalle ja käsivarsia korvensi. Alkoi tuntua tukalalta, jano kutitti kurkkua ja varpaat olivat tulessa, vaikka matka oli vasta alussa.

Saaret muodostivat läikkiä taivaansinessä uivaan järveen. Ei pilvenhattaraakaan missään, ei juuri pienintäkään tuulenhenkäystä. Kun koneemme kaartoi alaspäin erotin hakkuuaukean, jonka keskivaiheille oli jätetty yksittäisiä honkia pystyyn tikoille ravinto- ja pesimäpuiksi. Mäen laelle nousi hiekkatie, jonka keskellä taisteli kellastunut ruoho vettä vailla. Tietä pitkin asteli reppuselkäinen nainen hihattomassa paidassa ja märän maantien värisissä sortseissa. Hänen askelistaan paistoi uupumus ja äkkiä hän kyykistyi tien viereen kuin tarkastellakseen jotain kasvillisuuden seasta. Leppäkerttu pyrähti lentoon.

Kun kuvittelimme ihaninta kirjoituspaikkaa, pysyin samoissa rakkaissa maisemissa. Näkymä on mielessäni yhtä todellinen kuin valokuva olisi kädessäni.

Jo aamulla on mieltä hivelevän lämmin, vaikka istun varjossa pihapöydän ääressä. Västäräkki käväisee laiturilla keikuttelemassa pyrstöään, sitten pyrähtää hyönteisen perään. Viserrystä kuuluu niin lähikoivusta kuin kauempaa sekametsästä, mustikanvarpujen kultamaasta. Pöntön suulla piipittävät varpusen poikaset, orvokit tuijottavat uteliaina tummilla silmillään. Öisen sateen jäljiltä ilma tuoksuu tuoreelle vastalle löylyissä. Tepsuttelen paljain jaloin aamuauringossa lämmenneelle kalliolle nauttimaan inspiraatiota antavista säteistä ja läpsyttelen varpaillani rantavettä. Havunneulaset lähtevät uintiretkelle jalkapohjistani. Yli kaksikymmenasteinen vesi houkuttelee kahlaamaan yöpaidassa.

Sattuman kanssa voi kirjoittaa. Poimimme kolmesta ympäriltämme löytyvästä tekstistä virkkeen ja nuo kolme virkettä sisällytimme tekstiin. Käsiini osui ensin Aamulehden Moro-liite, josta poimin otsikon ”Tämä aukko pelasti hengen”. Sitten nappasin appivanhempien kirjahyllystä Pispala-kirjan, josta valitsin virkkeen ”Työväentalo tuhoutui tulipalossa 1910.” Hätäpäissäni en enää keksinyt muuta kuin lankavyötteestä sukkaohjeen: ”Aloita silmukoiden luominen aina langanvärin vaihtumiskohdasta”. Tälle tekstille annoin ihan oman otsikon.

NORPAT JÄÄLLÄ

”Tämä aukko pelasti hengen”, sanoi norppa kaverilleen huohotettuaan hetken sulan avannon laidalla. ”Joka paikassa oli paksu jää, kun eksyin pulikoidessani. Onneksi valoa pilkisti ja tästä oli varmaan Mutikaisen Eikka justiinsa lähtenyt pilkkisaaliinsa kanssa.”

”Työväentalo tuhoutui tulipalossa 1910.”

”Mitä sinä nyt höpäjät?”

”Luin Pispalan historiaa ja kerrankin päähäni jäi vuosiluku!”

”Aloita silmukoiden luominen aina langanvärin vaihtumiskohdasta”

”Mitä se eukkos nyt höpäjää?”

”Verkkoa taitaa neuloa, meinaa kalastajan itelleen napata, kun en minä tuo tarpeeksi muikkua pöytään”.

Kiitos opeistasi ja harjoituksista, Emilia Karjula https://www.utu.fi/fi/ihmiset/emilia-karjula

Arvoituksen vastaus: matkakäyttöön tarkoitettu tietokoneen langaton hiiri

Saatat myös pitää...

1 kommentti

  1. Maria V. says:

    Voi vitsi, pitäisiköhän sitä itsekin joskus uskaltautua vastaavalle kurssille! Edes jollekin ihan pienelle. Kivasti kirjoitat, niin kuin aina. Ja arvasin oikein!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *