SEPITTEITÄNI

Miksi hylkäsit meidät?

Me olemme odottaneet sinua jo yli kuukauden, mutta kuljet ohitsemme pysähtymättä luoksemme. Tässä rinnakkain lepäämme, kosketustasi kaivaten. Katselemme, kun pyyhällät sisään multaa sormissasi ja tunnemme kateutta. Etkö välitä meistä enää, olimmeko sinulle vain hetken huvia? Kadonnut impulssi?

Ilahduimme kovin, kun talvella pelastit meidät unholasta ja tarvitsit meitä. Olit niin innoissasi! Miten mukavalta se tuntuikaan. Hapuilit kokemattomin sormin, yhä uudelleen. Välillä painokkaammin, välillä hempeämmin. Oli meitä paremminkin kohdeltu, mutta niin pitkän ajan kuluttua tuntui ylipäätään mukavalta saada huomiota. Et tietenkään voi heti osata etkä tietää, miten kanssamme tulee toimia. Yritit koskettaa meitä pehmeästi yhä uudelleen – ja uudelleen. Nautimme niin sinnikkyydestäsi ja halustasi palata luoksemme päivittäin, edes hetkeksi.

Mutta sitten – sitten jokin muuttui. Kannoit jotain selailtavaa kotiin. Välillä tulit luoksemme niiden kanssa ja saimme tuntea lämpimät sormesi ja näimme silmissäsi loisteen, joka tuli kokeilemisesta. Ja sitten kaikki loppui, kuin seinään. Selailtavat ovat jääneet ruokapöydän nurkalle, käyttämättöminä nekin. Ehkä meidän pitäisi nähdä positiivisena se, että ne ovat vielä siinä pöydällä. Sitten meille tulee hätä, kun viet ne pois. Sitten meillä ei taida enää olla mitään toivoa ja viet meidät sinne, mistä kannoit kotiisi. Ei toki, ei meidän entisessä kotipaikassamme mitään vikaa ollut, päinvastoin: saimme arvostavaa ja osaavaa huomiota, kunnes meidät hylättiin toistaiseksi tarpeettomina. Emme kuulemma mahdu siihen kotiin, johon odotamme pääsevämme vanhuuttamme viettämään. Vaikka meillä on jo ikää, olemme hyvässä kunnossa ja virkeitä – kunhan meitä vain tarvittaisiin! Meiltä puuttuu tarkoitus niin kauan kuin olemme koskemattomia. Olemme hengettömiä. Sinä annat meille sen hengen kosketuksellasi.

Tule jo luoksemme! Istahda ääreemme ja anna meille virtaa. Anna meille ääni. Me emme keskenämme pysty siihen, vaan tarvitsemme sinua. Istu hetki hiljaisuudessa ja katso meitä, kuule kutsumme.

Sinua ikävöiden, Lainapianosi Koskettimet

Saatat myös pitää...

4 kommentti

  1. M. V. says:

    Luin tämän jo tovi sitten, mutta vasta nyt palaan kommentoimaan. Tämä oli jotenkin niin ajatuksia ja tunteitä herättävä kirjoitus… Samaan aikaan intiimi, mutta piti kuitenkin etäisyyden. Ja lopusta huolimatta oli pakko miettiä, mistä tämä kertoo.

    1. Minnakaarina says:

      Kiitos kommentista, M. V. Olen todella hyvilläni, että kirjoitukseni herätti ajatuksia ja tunteita. Kukin saa tulkita tekstin omalla tavallaan, ehkä omaa elämäänsä peilaten, ehkä symboliikkaa hakien.

  2. An English man in Finland says:

    A thought-provoking story:-)

    1. Minnakaarina says:

      Thank you, I’m glad to hear the text gave you food for thought.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.