ELÄMÄNMENOANI

Musamuistoja

Kävellessäni syksyisillä kaduilla ja ulkoilureiteillä mielessäni alkoi soida musiikki, ja tajusin, kuinka jotkut kappaleet yhdistyvät tiettyihin hetkiin elämässäni.

Kahisevat lehmusten lehdet puistokäytävällä kävellessämme kohti rautatieasemaa. Entisellä ratapohjalla runsaina lepäävät kellastuneet haavan lehdet. Laskeutuvaa sumua, pimeää ympärillämme. Ehkä valopylväitä siellä täällä, ehkä sittenkin kuutamoyö. Olen viisitoistavuotias ja kävelen J:n kanssa käsi kädessä kävelytiellä, hän saattaa minua kotiin viikonloppuiltana. Valitsimme tavallista pidemmän reitin, jotta saimme pitkittää yhdessäoloa. Tuosta myöhäisillan kävelystä jäi voimakas muistijälki – ja sitä ajatellessani alkaa päässäni soida Rainbow’n I Surrender. Albumi Difficult to Cure oli julkaistu samana vuonna ja se soi myös jatkoriparireissulla Aholansaaressa. Reissu, jolta muistan tähtikirkkaan yön ja tuttujen poikien jekun hämätä valvojia ja tulla meidän tyttöjen huoneeseen kerrossänkyjen yläpedeille piiloon. Sinnikkäät valvojat luovuttivat vasta, kun pojat löytyivät. Ja tuota albumia kuuntelen yhä mielelläni, hymyssä suin.

Kotikaupungissani oli vain yksi levykauppa, joka muistikuvieni mukaan välitti asiakkaalle levyjä oikein ulkomailta saakka. P:llä oli katalogi, josta hän valitsi musiikkia ja kävi liikkeestä hakemassa tilaamansa LP:n – sen saavuttua ehkä viikkojen kuluttua. Myymälässä sai kuunnella saatavilla olevia levyjä ennen ostopäätöstä. Ujouttani en hyödyntänyt mahdollisuutta kuin kerran ja ostin kuuntelemistani levyistä toisen. Tuo oli sitä aikaa, jolloin osasimme puhua A-puolen ykköspiisistä ja B-puolen viimeisestä. Kun levyä tarpeeksi kuunteli ja käänsi välillä, ei voinut olla oppimatta kappaleiden järjestystä. Riemullista oli, jos sisäkannessa oli laulujen sanat, joita sai seurata kuunnellessa. Jotta sain omaa tilaa, laitoin toisinaan langalliset kuulokkeet päähäni ja olohuoneessa levyn soimaan muiden käytyä jo nukkumaan. Asetuin mukavasti nojatuoliin ja kuuntelin pimeässä P:n minulle äänittämää musiikkia. Deep Purplen Burn soi jyhkeästi yön pimeydessä ja välillä haaveilin rakkaudesta The Jacksonsin Triumphin tahtiin pohtien, olisiko Randy sittenkin söpömpi kuin Michael. Olin sekoitus disco- ja hevityttöä, ehkä enemmän discoon kallellaan, mutta hevi alkoi saada sijaa musiikillisessa ytimessäni.

Niitä harvoja LP-levyjä, joista en ole raaskinut vielä luopua ja joista suurinta osaa kuuntelen vielä nykyäänkin, mutten älppäriltä.

Scorpionsin balladeihin tutustuin opiskeluaikanani, jota ennen tuskin olin kuullut yhtyeestä. K oli koonnut hitaita kasetille ja tanssimme niitä kahdenkymmenen neliön toveriyksiössä, kun kämppis oli viikonlopun vietossa kotimaisemissaan. Näen mielessäni marraskuisen lauantain, jolloin olin jäänyt yksin kämpille ja koetin lukea tenttiin. Olin sanonut hyvästit seurustelusuhteelle, jota minun ei olisi koskaan pitänyt aloittaa, sillä se pilasi ystävyyden. Balladit soivat taustalla ja olin viehättynyt K:sta, josta sisimpäni oli toisaalta varoitellut, mutta olin vaientanut sen imartelulle ja huomiolle herkkänä. Katselin ikkunasta ulos kirpeään, aurinkoiseen säähän. Ja nyt muistellessani pääni sisäisellä soittolistalla alkaa kuulua samainen Lady Starlight. ”Walking through a winter night, counting the stars, and passing time…”

Tuona syksynä olin aloittanut yliopisto-opinnot ja totta kai, suorittajatyyppinä, otin ne vakavasti. Opiskelukaverit saivat toisinaan houkuteltua minut mukaan viereisessä rakennuksessa sijaitsevaan, muistoissani legendaarisena kulkevaan opiskelijaravintolaan, jossa soivat sen hetken diskohitit ja kappaleita sai käydä toivomassa tiskijukalta. Jos nyt voisin palata noihin vuosiin, tekisin asioita toisin, ottaisin opiskelun rennommin, verkostoituisin, toimisin toisin ihmissuhteissani. Mutta olisinko sitten enää minä? Kadunko yhä noina vuosina tekemiäni valintoja siinä määrin, etten välitä kuunnella tuolloin sykähdyttäneitä balladeja enää vai kasvoinko Scorpionsista ulos Helsingin-keikalla, kun äkkiä vanhoilta vaikuttavat äijät kiemurtelivat parikymppisten tyttöjen edessä lavalla muka seksikkäästi?

Anna Eriksson soi minulla kesällä, joka oli isosti käänteentekevä. ”…mutta muistan miten katsoit, miten sait mut hehkumaan…” Tuona kesänä tulin pitkästä aikaa huomatuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Uskomatonta, miten satunnainen kohtaaminen voi saada aikaan muutoksen, luoda niin valtaisan tunteen, että siitä saa voimaa ja rohkeutta tehdä yhden elämän isoimmista muutoksista. Vapautta ennen kaikkea henkisistä kahleista, mutta myös sovinnaisuuden tuomasta turvallisuudesta. Iloa syttyä pitkästä aikaa eloon koko keholla ja mielellä. Kun katsoit minuun kosketti voimallisella tulkinnalla ja sanoitti minulle sitä hetkeä, jolloin koetin salata hehkuni ja toisaalta halusin riemuita siitä kaikkien nähden. Järkeni toppuutteli minua, yritti valmistaa minua tulevaan, sillä jossain syvällä soi hälytyskellon vaimea ääni. Mutta siihen asti, kunnes hälytys laukesi, lauloin Anna Erikssonin mukana.

Haluan palata ajatuksissani vielä hetkeksi teinivuosiini. Sanotaan, ettei ensirakkaus kuulemma koskaan kuole. Minua kutittivat oudot soundit, joissa rumpali tuntui elävän omaa elämäänsä, laulajasta ei tiennyt, onko hän mies vai nainen, ja silti siinä oli sitä jotain. Ei meinannut P:n soittama musiikki ensin kolahtaa sitten millään, joten lainasin kasetin ja kuuntelin albumin perätysten varmaankin viidesti. Sitten se tapahtui, rakastuin! Se oli yhtyeen ensimmäinen levy, jonka kuulin. Ensimmäinen, joka sytytti minut. LP-levy, josta en raaski luopua, vaikken edes ota sitä käsiini juuri koskaan ja katsele kantta. Levy, jota nyttemmin kuuntelen suoratoistopalvelusta tai joskus cd:ltä. Albumin kanteen liittyy sanaleikki, joka paljastuu, kun kannen kääntää. Ole hyvä, nauti rakkaudestani, joka ei koskaan kuole, Rushin Moving Pictures -älppärin avausraita Tom Sawyer soikoon: ”A modern day warrior, mean, mean stride, today’s Tom Sawyer, mean, mean pride” tydyyttydyy, tydyyttydyy…

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.