hevosenkenkä rakennuksen seinällä
ELÄMÄNMENOANI

Ovensuussa

Astun eteiseen. Remonttipaperi rapisee kenkien alla, ilmasta on kadonnut kauan tyhjillään olleen asunnon haju. Ristiriitaiset ajatukset risteilevät mielessäni. Toiset joutuvat jättämään kotinsa ja pakenemaan mukanaan tuskin repullinen omaisuutta, koti pommitetaan hajalle, mutta henki pelastuu. Minä rakennan uutta pesää.

Tuntuu siltä, kuin olisi väärin iloita siitä, jatkaa omaa arkea, repiä tapettisuikaleita seinistä, myydä keittiökalusteita netissä ja suunnitella uusien hankintaa, iloita uusista vielä rullalla olevista tapeteista, joita valitsin jo ennen Ukrainan sotaa. Minulla on vain vähän konmaritettavaa enää, sillä olen vuosien varrella heittänyt tarpeettomia mappien täytteitä pois, kierrättänyt tekstiilejä ja osin uudelleenkäyttänyt niitä. Ja silti minulla on vielä enemmän kuin runsaasti.a keväistä viettiäni.

Ensimmäistä kertaa elämäni aikana sota on tullut niin lähelle, että minua huolettaa. Toisaalta silloin, kun olen istunut hirsirunkoisessa vanhassa talossa*) iltaa kuten nyt, olen oivaltanut myös sen, että voisin tulla paljon vähemmällä toimeen kuin mitä minulla on. En kaipaa hyllyssä olevia kirjojani, ompelua odottavia kankaitani ja aikoja sitten askarteluun varaamiani kartonkiarkkeja. Töissä en tarvitse minihameitani enkä korkeita korkojani. Minulla on lämmin olla, yösija sängyssä, mahdollisuus peseytyä ja pestä pyykkiä, syödä ja nauttia olostani. Minulla on kaikki hyvin.  Riittääkö, että tunnen siitä kiitollisuutta?

Hyvilläni olen myös siitä, että kaupittelemani keittiökalusteet päätyvät hyvään tarkoitukseen. Ne pääsevät 60–70-luvun talon alkuperäisen keittiön tilalle tuomaan freesimpää ilmettä ja ottamaan vastaan kotimaastaan paenneita ukrainalaisia, jotka todentotta kaipaavat kodinomaisia olosuhteita. Ihailen talon avarasydämistä omistajapariskuntaa, joka vaivojaan säästämättä paitsi remontoi, on myös valmis tukemaan talon suojiin saapuvia matkalaisia.

Aurinko hyväilee peltomaisemaa samalla kun tapettien poistamisen tauolla tepsuttelen tyhjissä huoneissa. Koivunrunkojen välistä on raivattu pajupusikkoa pois, ehkä maiseman avartamiseksi, ehkä jotain muuta tarkoitusta varten. Kun jäät ovat sulaneet näen hetken aikaa järveä puunrunkojen väleistä ennen kuin jäljelle jäävät pusikot ja koivunoksat koristelevat itsensä puhkeamista odottavilla silmuilla, herkän vihreillä hiirenkorvilla ja lämmön ja kosteuden lisääntymisen myötä kasvavilla lehdillään. Silloin tuskin näen laineiden kimallusta, mutta tiedän järven olevan siellä, hieman kivenheiton kantamaa kauempana.

Aloitin uudessa työpaikassa, uusissa kuvioissa tammikuun puolivälin paikkeilla. Mieleni on jo tottunut siihen, että herään aamulla vartin yli viisi ehtiäkseni seitsemäksi töihin. Tarvitsen aamulla rauhallista aikaa aamiaiseen ja uutisten lukemiseen, ja välillä meinaan myöhästyä omasta kyydistäni. Kehoni ei ole vielä kahden kuukauden aikana tottunut uuteen rytmiin, eikä edessä oleva keväinen kellojen veivaus helpota sitä yhtään. Valoisat illat houkuttelevat valvomaan ja aamulla uni jää kesken kuin jännityssarja, jossa juuri alkaa tapahtua, kun jakso päättyy.

Remontin suunnittelu on venyttänyt iltojani liian pitkälle, ja kun olen päässyt peiton alle, en malta sammuttaa lukuvaloa. Viimeksi aloitin Pirjo Tuomisen Alakuloisen romanssin appivanhempien kirjahyllystä. Muistan juonesta jotain ensimmäiseltä lukukerralta, mutta en loppuratkaisua. Luovan kirjoittamisen kurssin innoittamana keskityn juonen ohella siihen, miten Tuominen käyttää sanoja, miten hienosti kuvailee kirjoittamatta raskaasti tai kliseisesti. Koetan ammentaa tekstistä vaikutteita alitajuntaani.

Viime yönä heräsin tuskaiseen suonenvetoon, mikä kielii paitsi viileästä makuuhuoneesta, peiton alta pujahtaneesta säärestä, mutta myös venyttelyn laiminlyönnistä. Illat työpäivän jälkeen ovat olleet puuhaa täynnä ja ehtiäkseni aiemmin kauneusunieni kynnykselle, olen laiminlyönyt itsestäni huolehtimista. Väsymys on kiristänyt pinnaa illan edetessä ja laiskuus ajanut petiin Tuomisen pariin sen sijaan, että olisin rauhoittanut kehoni venyttelemällä. Laiminlyönnit tuntuvat takamuksessa, kun makaan selälläni lattialla ja vedän polvea leukaa kohti, toinen jalka linkussa taaimmaisen päällä. Ai että!

Kello lähentelee iltakymmentä. Olen taas hereillä liian myöhään. On aika tarttua itseäni niskasta kiinni ja viettää se venyttelytuokio, ja keskellä omaa eloani suoda jokunen ajatus vielä kerran kiitollisuudelle ja rauhalle. Toivolle siitä, että kevään vihreä heleys ja tintin yksinäinen tiititys lehtikuusessa tuovat rauhan ja paossa oleville mahdollisuuden palata kotipuunsa juurelle korjaamaan rikottua pesää tai rakentamaan uutta.

*) Kirjoitin iltatunnelmista hirsitalossa 27.1.2022 https://minnakaarina.fi/arki-illan-luksusta-tuntemattomia-tarinoita/

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *