taustalla ilotulitus, vasemmalla sohva, sohvapöydällä viinipullo, lasi ja pädi, keskellä mukista juova nainen ja kissa
SEPITTEITÄNI

Polun päässä 2

3-osainen jatkokertomus

Sanne asetteli rahilla lepäävien jalkojensa päälle villaisen torkkupeiton ja loi silmäyksen ympärilleen. Punaisen ja oranssin sävyissä hehkuvat kynttilät paloivat sohvapöydällä, kausivalot tuikkivat ikkunoissa, ja kynttilälyhty roikkui parvekkeen katosta. Verhoja ei ollut tarpeen vetää ikkunan eteen, ja ulkoa näkyvä pimeys tuntui tervetulleelta. Maisema parvekkeelta avautui urheilukentälle ja järvelle päin. Vielä marraskuun alussa Sanne oli käynyt kastautumassa Saimaassa, sittemmin vesi oli ollut liian kylmää eikä rannassa lämminnyt yleistä saunaa talviuimareille.

Hän oli valinnut uudenvuodenaaton vieton kotisohvalla Batesin kanssa sen sijaan, että olisi mennyt työkaverin luo illanistujaisiin. He olivat käyneet aamupäivällä retkiluistelemassa kolmenkymmenen kilometrin päässä olevalla radalla, minne autoton Sanne ei olisi yksin päässytkään. Viima oli purrut kasvoja ja Sanne oli heti alkumatkasta laittanut silmäaukollisen kypärämyssyn päähänsä. Jää oli ollut vielä epätasaista, mutta retkiluistimilla pärjäsi kahden kierroksen verran – kertyi siitä toistakymmentä kilometriä. Hänellä oli ollut viideltä saunavuoro taloyhtiön kesällä remontoidussa saunassa, jossa tuoksui vielä lämpökäsitelty puu. Saunakahvit ja pienen välipalan nautittuaan Sanne korkkasi cavan ja asettui mukavasti sohvan nurkkaan ja nautti hiljaisuudesta. Bates ponkaisi viereen kehräämään, kunnes kyllästyi, kävi ruokakupillaan haistelemassa syömättä mitään, ja katosi todennäköisesti Sannen sängylle. Sohvalla käden ulottuvilla Sannella oli päiväkirja siltä varalta, että hänen tekisi mieli jäsennellä ajatuksiaan.

Kirjoittaminen oli palannut Sannen arkeen. Hän oli kirjannut muistiin tuokioita työstään, koulun arjesta ja turhautumisestaan. Hän oli purkanut tunteitaan sanoin ja kanvaasille siveltimenvedoin. Jossain vetojen takana sumussa oli naisen ääriviivat ja muutamia töitään kriittisesti tarkasteltuaan hän oli huomannut figuureissa omia asentojaan, niitä, joissa hän kyhjötti kyyneleet silmäkulmissaan ahdistusta potiessaan ja tulevaisuuttaan miettiessään. Sairauslomaa hänellä oli enää kevätlukukauden alkuun, ja töihin paluu oli alkanut tuntua painona rinnassa. Koulutyötä ajatellessaan Sanne oli huomannut pidättävänsä hengitystään, samoin oppilaita nähdessään. Pienellä paikkakunnalla ei voinut välttyä oppilaisiin ja heidän vanhempiinsa törmäämiseltä. Oppilaista tosin suurin osa luimisteli ohitse tervehtimättä, jokunen moikkasi, ja vielä harvempi kyseli, milloin hän tulisi takaisin. Tuntui nololta liikkua ihmisten ilmoilla sairauslomalla ollessa. Onneksi pimeä tuli jo iltapäivällä, ja päiväsaikaan oppilaita ei juurikaan näkynyt, mitä nyt marketin tuulikaapissa kroonisia lintsareita. Silloin ei ollut Sannen vuoro nolostua.

Ystävyys työpaikan koulupsykologin kanssa oli auttanut Sannea kysymään itseltään oikeita kysymyksiä. Kirsi oli toisinaan soitellut ja kysellyt kuulumisia, tarjonnut kuuntelevan korvansa ja maalaisjärkensä. Muuta apua pieneltä paikkakunnalta oli melkoisen turha hakeakin. Sairaanhoito oli kuormittunut korona-aaltojen vuoksi, psykologit olivat kortilla ja lääkehoidosta Sanne oli toistaiseksi itsepäisesti kieltäytynyt. Hän koki vaivansa olevan itse aiheutettu, ja niinpä siitä pitäisi itse löytää keino päästä ulos. Ja ne keinot olivat maalaaminen ja kirjoittaminen. Sanne välillä ihmetteli, mistä hän löysi tarmon molempiin, sillä usein aamulla tuntui merkityksettömältä nousta ylös. Hän olisi halunnut vain nukkua, mutta unta ei riittänyt kuin korkeintaan kuusi, seitsemän tuntia yössä. Keho tuntui sitä ylivirittyneemmältä mitä lähemmäs sairausloman päättymispäivä tuli.

Cava alkoi kuplia mukavasti päässä. Sanne huomasi tyhjentäneensä lasillisen liian äkkiä. Silti hän nousi ja täytti lasin, joi mukillisen vettä ja palasi sohvalle lasinsa ja tablettinsa kanssa. Kansanopiston sivut avautuivat näytölle ja Sanne klikkasi taas kerran keväällä alkavien kurssien valikoimaa. Maalausta ja kirjoittamista oli tarjolla, mutta matkaa opistolle kertyisi päivässä kuutisenkymmentä kilometriä edestakaisin, eikä kulkeminen bussilla sopisi kunnolla kurssin aikatauluihin. Aamulla hän myöhästyisi ja iltapäivällä jäisi odotusaikaa. Mutta jos sairausloma ei jatkuisi ja kuvataiteen koulutuksessa olisi vielä tilaa, hän voisi anoa opintovapaata kevätlukukaudeksi. Hänen sijaisensa oli jo lupautunut jatkamaan keväällä, kunhan saisi tiedon ajoissa. Ennen kuin ehtisi katua, Sanne laittoi tiedustelun opiston sähköpostiosoitteeseen ja muotoili viestin myös rehtorille kysellen mahdollisuutta opintovapaaseen. Ylivireys alkoi palata kehoon luistelusta ja saunasta huolimatta. Sanne lääkitsi sitä isolla kulauksella cavaa. Juuri nyt hän ei halunnut ajatella seuraavaa päivää eikä cavasta aiheutuvaa päänsärkyä. Sannea hymyilytti; pienellä paikkakunnalla asumisessa oli se hyvä puoli, että Alkossa ei yksinkertaisesti iljennyt käydä tuon tuostakin ostoksilla.

Muutettuaan takaisin synnyinseuduilleen Sanne oli keskittynyt työhönsä ja tutustunut lähinnä vain työkavereihin. Parhaat kaverit kouluajoilta olivat muuttaneet opiskelujen ja töiden perässä muualle. Baarielämä ei houkuttanut, eikä seurustelu, muulloin kuin kesällä, jolloin hän sai nauttia pitkästä kesälomasta, kunnes sekään ei enää riittänyt työstä palautumiseen. Hän alkoi väsyä jo syyslukukauden aikana, ja työ tuntui vähitellen vievän enemmän kuin antavan. Välillä mieltään virkistääkseen Sanne vilkuili deittisivuja, mutta pienen paikkakunnan miestarjonta ei vaikuttanut kummoiselta. Kaiken lisäksi joukossa saattoi olla oppilaiden isiä. Yhä useammin Sanne huomasi katselevansa, millaisia kilpailijattaria hänellä oli sivustoilla. Osa oli sporttisia naisia urheilutamineissa, osa selvästi photoshopattuja barbinukeiksi pitkine hiuksineen ja töröhuulineen. Jälkimmäisille Sanne tuhahteli, edellisistä olisi voinut löytyä joku samanhenkinen liikuntakaveriksi, jos vain olisi ollut voimia tehdä tuttavuutta uusien ihmisten kanssa. Toisinaan Sanne alkoi miettiä kiinnostustaan noihin naisiin, toisinaan työnsi sen taka-alalle liian vaikeana asiana käsitellä. Mutta tosiasia oli, että jo yliopistovuosien aikana hän oli alkanut kiintyä enemmän naisiin kuin miehiin, ja milloin oli kiinnostunut jostakusta miehestä, tämä oli usein ollut ainakin kymmenkunta vuotta vanhempi ja vielä useammin varattu. Joskus hän oli tapaillut työmatkalla olevaa liikemiestä, mutta ne illat olivat olleet harvassa, sillä iltaisinhan hän oli jo ennen opettajaksi valmistumistaan ollut työväenopistossa opettamassa. Liikemiehet olivat viikonloput kotonaan perheittensä luona, joten suhteista ei koskaan tullut pitkäaikaisia. Tuolloin se oli tuntunut vapauttavalta, nyt jälkeenpäin häntä vain hävetti ja hän toivoi, ettei ollut vaikuttanut yhdenkään perheen hajoamiseen.

Raketteja oli alkanut paukkua jo ennen kello kuutta illalla ja pauke yltyi hyvissä ajoin ennen puolta yötä. Urheilukentältä oli turvallista ampua raketteja järvelle päin, vastarannaltakin ammuttiin. Sanne seisoi ikkunan äärellä kuohuviinilasi kädessään ja teki yhden uudenvuodenlupauksen itselleen; hän lupasi pitää itsestään parempaa huolta ja kuunnella sisintään, vaikka se johtaisi riskinottoon. Oli vain tämä yksi elämä, joka saattoi päättyä koska tahansa. Sanottiin, että ihminen ei kuolinvuoteellaan katuisi niinkään tekemiään asioita, vaan tekemättä jättämisiään. Sanne tiesi katuvansa sitä, jos ei nyt yrittäisi ulospääsyä tosissaan, sillä jatkuva epämukavuusalueella eläminen kulutti, ilo puuttui arjesta, kiitollisuutta hän tunsi vain järjen tasolla, muttei oikeasti sisimmässään. Cavan tuoman mielihyvän myötä Sanne tunsi ajatustensa vahvistavan itseään ja kirjoitti lupauksensa päiväkirjaan. Muuta hän ei illan aikana ollut saanutkaan kirjoitettua. Sitten hän kävi taas vesihanalla ja kaatoi pullosta lopun cavan lasiinsa, kohotti sen taivaalla räiskyviä raketteja kohti ja kulautti lasin tyhjäksi. Hyvästi vanha ja tervetuloa uusi!

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.