Nainen istuu saunan lauteilla pyyhe päässä ja toinen vartalon ympärillä. VAsemmalla löylykiulu ja kauha, oikealla kanvas ja taidemaalausvälineitä, taulupohjassa polun kuva, maalaustelineen takana astinkiviä
SEPITTEITÄNI

Polun päässä 1

3-osainen jatkokertomus

Kiuas sihisi ja eukalyptuksen tuoksu levisi saunaan, kun Sanne asettui lauteille pitkälleen. Hän nosti jalkansa kohti kattoa, jotta kylmät varpaat lämpenisivät kunnolla. Niska lepäsi saunatyynyllä, hiukset olivat ohuen froteepyyhkeen sisällä kuivien latvojen tehohoidossa, kädet lepäsivät vatsan päällä. Kiehuva vesi porisi kiukaalla vuolukivisessä pikku kupissa ja ryöpsähti kiville. Sanne sulki silmänsä ja nuuhki tuoksua, hengitti syvään ja kuunteli veden rippeiden asteittaista vaimenemista. Hän kurotti kättään ja ropsautteli pitkävartisella kauhalla vielä hieman lisää vettä kiukaalle. Lämpö helli varpaita katon rajassa.

Batesin kanssa olivat varpaat kylmenneet kumppareissa, jotka Sanne oli vetäissyt äkkiä jalkaansa, ensimmäiset käsiin osuvat jalkineet, kun kissa oli vihdoin osoittanut haluja piipahtaa ulkona. Sitten he olivatkin seisoneet aika tovin pihanurmella, kipittäneet haavan luo, kun harakka oli istahtanut sen oksalle säksättämään. Ja sitten hitaasti käyskennellen Bates tutki heinikkoa, vaani ja kuunteli, otti askeleen eteen, ehkä toisenkin, jäi jälleen kuulostelemaan. Sannelle oli tullut vilu syystakissa. Onneksi hänellä oli pian ulkoilun jälkeen saunavuoro.

Bates oli ollut alamaissa toverinsa Annan kuoltua. Anna, löytökissa kissahoitolasta, oli ollut sen seurana vain hieman yli kaksi vuotta. Sannelle oli ollut kova paikka joutua lopettamaan se, mutta munuaisvikaisella lemmikillä ei olisi ollut enää kivutonta elinaikaa jäljellä. Hänen oli ollut pakko pystyä tekemään päätös ja luopua Annasta kissan etua ajatellen. Bates oli kulkenut levottomana pitkin huoneita, etsinyt Annaa, mourunnut yöllä, nurissut päivällä, toisinaan tullut Sannen mahan päälle nukkumaan, aina kuitenkin antanut ottaa syliin hellittäväksi ja kehrännyt hetken tyytyväisenä. Ulos Batesiä oli ollut vaikea houkutella, se kieltäytyi valjaista itsepäisesti, kunnes ilmeisesti ymmärsi, ettei Annaa löytyisi mistään ulkoilukaveriksi.

Sanne piipahti suihkussa, tiputti pari pisaraa eukalyptusaromia veden sekaan kauhaan ja valutti vettä kiuaskippoon ja kiville. Hän asettui uudestaan pitkäkseen laudeliinalle, laittoi jalat koukkuun ja sulki taas silmänsä. Saunassa oli aikaa rentoutua ja nautiskella, miettiä menneitä ja suunnitella tulevia. Ja nyt oli aika katsoa eteenpäin. Hakusessa tosin oli, mihin suuntaan. Sanne toivoi, että saunan lämmössä hän saisi jonkin uuden idean, kuten usein kävely- tai hölkkälenkillä.

Työ oli alkanut maistua työltä, vaikka hän oli aina kuvitellut olevansa kutsumusammatissa. Sitähän opettamisen kai ajateltiin olevan. Ehkä hänen kutsumuksensa oli ollut vain kuvitelmaa, lapsuuden haaveen ajamista takaa, naivia suhtautumista siihen, millaista työ todellisuudessa olisi. Oliko hän edes koskaan tosissaan pohtinut, mihin oli ollut ryhtymässä? Kai muitakin vaihtoehtoja olisi ollut?

Vielä murrosiässä Sanne oli piirrellyt paperinukkeja ja suunnitellut niille vaatteita, piirrellyt muotineuleita aakolmosille puuväreillä, kokeillut vesiväri- ja öljymaalausta itsekseen, tehnyt mosaiikkijulistetta aikakauslehdistä leikkaamistaan suorakaiteen muotoisista värikkäistä pikkupaloista, kirjoittanut tekstejä ja satoja sivuja päiväkirjoihin. Silti hän ei ollut pyrkinyt mihinkään luovan alan oppilaitokseen, ei ollut edes selvittänyt mahdollisuuksiaan. Ehkei hän ollut uskonut olevansa riittävän hyvä, riittävän luova tai idearikas. Vieraat kielet olivat vieneet mukanaan, niihin Sannella oli riittänyt eniten opiskeluintoa historian ohella, kuvaamataito oli ollut harrastus siinä missä käsityötkin.

Sanne oli jäänyt kotikaupunkiinsa opiskelemaan, vaikka monet luokkakaverit ja parhaimmat ystävätkin olivat halunneet mahdollisimman kauas kotoa. Häntä vuotta vanhempi poikaystävä oli päässyt armeijan jälkeen kauppaopistoon matkailulinjalle ja muuttanut opiskelija-asuntolaan, ja niinpä Sanne oli tyytyväisenä aloittanut opinnot kääntäjänkoulutuslaitoksella, kun oli sattunut pääsemään sisään toiselta varasijalta. Enimmäkseen hän punkkasi poikien solussa, välillä oli tutussa huoneessaan lapsuudenkodissaan ja kinasteli pikkusiskonsa kanssa tavaroittensa lainaamisesta. Viikonloppuisin, jos raaskivat, Sanne ja Arttu kävivät discossa tanssimassa, joskus keskiviikkonakin opiskelijariennoissa. Useimmiten illat menivät ruokaa laittaen, tehtäviä tehden, ulkoillen ja peiton alla mahdollisimman äänettömästi rakastellen. Auvoa ei kuitenkaan kestänyt iän kaiken. Sanne palasi lapsuudenkotiinsa. Välit Artun kanssa jäivät sivistyneiksi, joskaan eivät lämpimiksi. Valmistuttuaan kääntäjänkoulutuslaitoksesta Sanne oli hakenut ja päässyt yliopistoon opiskelemaan englantia ja ranskaa, mikä tarkoitti kotikaupungin jättämistä viehättyneenä suuremman kaupungin mahdollisuuksista: vilkkaampi opiskelijaelämä, laajempi kulttuuritarjonta, enemmän potentiaalista miesvalikoimaa.

Sanne hymähti muistoilleen ja palasi nykyhetkeen, ajatuksiinsa työstä ja siitä, kuinka hän ei tuntenut oloaan omaksi itsekseen työroolissa. Aikuisopettajana hän oli viihtynyt, mutta englannin kurssit olivat vuosien mittaan vähentyneet, ranskan suosio työväenopistossa oli pientä, lukiolaisten kesäkurssien valmistelu työlästä. Joka kevät sama epävarmuus tulevan lukuvuoden tunneista ja käytännössä puolen vuoden työttömyys, koska vapaan sivistystyön lukukaudet olivat niin lyhyitä. Kun kotikaupungissa oli tullut tuntiopettajan paikka yläasteella auki, Sanne haki paikkaa ihan vain kokeillakseen mahdollisuuksiaan ja hämmästyi saadessaan kutsun haastatteluun. Hän sai paikan, varasijalta, mutta kuitenkin. Vuoden kuluttua virka tuli auki ja Sanne sai vakanssin hoidettuaan työnsä hyvin. Viran mukana tuli luokanvalvojuus velvollisuuksineen, juhla- ja teemapäivien suunnittelua, jälki-istuntojen valvontaa, vanhempainiltoja ja -tapaamisia, kasvatuskeskusteluja, läksyparkkien pitämistä, retkien suunnittelua ja vetämistä, kokouksia, tiimejä, koulukohtaisen opetussuunnitelman laatimista, tukilomakkeita… Kaikki tämä eriyttämisen, tukiopetuksen, läksyjen kyttäämisen, sähköisen viestintäjärjestelmän omaksumisen, digiopetusmateriaalien haltuunoton sekä tablettien käytön lisäksi. Hän oli oppinut valtavasti uutta noina vuosina, mutta nyt monet asiat niistä vain turhauttivat!

Sanne huokasi lauteilla ja huomasi stressin puskevan pintaan. Hän oli nyt ollut sairauslomalla uupumuksen takia kolme viikkoa ja neljä päivää, diagnoosi äkillinen stressireaktio ja keskivaikea masennus. Hän oli alkanut nukkua huonosti, itkeä töihin lähtiessään, muuttunut kireäksi oppitunneilla, vaikka kuinka oli yrittänyt peittää sen. Sanansäilän vääntäminen oppilaiden kanssa oli alkanut ärsyttää, laiskimusten kannustaminen ja tukeminen turhauttaa. Sanne oli yrittänyt pitää työn työnä ja vapaa-ajan omana aikanaan, muttei ollut onnistunut: työtä piti tehdä illalla ja useimmiten viikonloppuinakin, joten niin sanottu vapaa-aika ei ollut enää riittänyt palautumiseen. Käsityöt eivät olleet innostaneet enää pitkään aikaan, taidenäyttelyissä käyminen jäänyt, sosiaaliset harrastukset olisivat edellyttäneet aikatauluihin sitoutumista, eikä Sanne enää ollut halunnut yhtään lisää tiettyyn kellonaikaan sidottuja menoja. Hän kaipasi vain hiljaisuutta, aikaa olla tekemättä mitään ja vaikka erakoitumista Kainuun metsiin.

Kesälomalla Sanne oli kyläillyt serkkujen luona Iittalassa ja käynyt ensimmäistä kertaa katsomassa naivistisia maalauksia ja patsaita idyllisellä entisellä koululla. Teokset olivat heilauttaneet jotakin Sannen sisimmässä ja aiheuttaneet levottomuutta, joka ei asettunut. Järvelle katsoessaan hän oli alkanut nähdä naivistisia kumpupilviä, syksyinen metsänreuna toi mielleyhtymän Innasen ihmissusien kuusimetsätaustasta, värikkäästi pukeutuneiden kesäihmisten asut loivat mieleen kuvia rehevistä matameista ja laihoista karikatyyrimäisistä kuikeloista – ja ne kaikki pyrkivät ulos Sannesta, halusivat rynnätä yhtä aikaa ja aiheuttaa sekasorron. Kun hänelle tarjoutui mahdollisuus osallistua naivistisen maalauksen viikonloppukurssille, Sanne osti kohtuuhintaisen akryyliväripakkauksen ja pari laadukasta sivellintä, jokusen maalauspohjan ja keräsi rohkeutta liittyä kokeneempien harrastajien joukkoon.

Kurssilla oli ollut hauskaa ja osa uusista tuttavuuksista oli jäänyt kavereiksi porukan viestiryhmään. Siellä jaettiin luomisen tuskaa ja sen iloja, annettiin vinkkejä toisille, pyydettiin palautetta omista töistä. Sanne oli aluksi ollut yksi ryhmän innokkaimmista viestijöistä, mutta lukuvuoden etenemisen myötä yhteydenpito alkoi hiipua, kun maalaamiselle ei jäänyt voimia, ja inspiraatio tuntui vain sanalta muiden joukossa. Nyt sairauslomalla Sanne oli alkanut taas ajatella maalaamista, vaikka voimavarat tuntuivat yhä vähäisiltä. Pienten naivististen töiden sijaan oli jotain abstraktia ja isompikokoista puskemassa pintaan. Iloiset värit eivät näyttäytyneet Sannen mielikuvissa, vaan tilalla oli beigen ja harmaan sävyjä, mustaa ja vähän valkoista. Värit hän näki jo, muotoja ei vielä.

Matalaprosenttinen paikallinen ipa maistui rapsakalle löylyjen jälkeen. Sanne tarttui tablettiinsa ja otti mukavan asennon nojatuolissa. Taidetarvikeliikkeen valikoimat avautuivat eteen, ja Sanne päätti tehdä ostoksia verkkokaupassa. Hänen oli saatava sudittua ajatuksensa kuviksi, katsottava, mihin suuntaan lähteä rämpimään, kun polku päättyi. Mitään ei ollut vielä näkyvissä, paitsi ne värit. Niihin hän toivoi pystyvänsä lisäämään jotain hempeää ja jotain raikasta, kun aika olisi sille kypsä. Nyt liian kauan tallatun polun päässä oli tehtävä radikaaleja ratkaisuja, jotta hempeät värit tulisivat takaisin. Jotta olisi taas hyvä olla.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.