SEPITTEITÄNI

Räsymaton kertomaa

Lepään hänen parvekkeellaan, säässä kuin säässä, kuumottavassa auringossa tai lumihiutaleita ylläni. Hän halusi minut värikkyyteni ja raitojeni vuoksi. Ja siksi, että minä kannan hänen lapsuuttaan. Konkreettisesti. Ja muistoissa. Minussa on hänen menneisyyttään, hänen sisarensa ja hänen äitinsä menneisyyttä. Minulla on ikää jo sen verran, etten edes muista kaikkea sitä, mitä minuun liittyy. Eikö ole ihan luonnollista, että iän myötä unohtaa?

Minun on vaikea muistaa sitäkin, missä sain alkuni. Olenko hänen äitinsä vai isän puolen tätinsä luomus? Kestävä minä olen ollut, ja pidetty. Loin värikkyyttä ympärilleni lepäilemällä kesämökin lattialla, muutamassakin eri huoneessa. Sieltä minä muutin tänne kaupunkiin, värini säilyttäneenä, paljon riemukkaita kesäpäiviä nähneenä, talvien koleasta sisäelämästä kylmettyneenä. Välillä ylitseni on ajeltu jollakin hurisevalla, joskus minut on heitetty tankoon ja piiskattu. Se sattui, mutta annan sen anteeksi. On minut yritetty hukuttaakin, järveen tai kaukalomaiseen altaaseen. Aina olen kuitenkin päässyt kuiville, tuulen mukana huojahtelemaan, narulle nipistettynä. Onneksi sentään loimeni suuntaisesti, jotta olen säilyttänyt ryhdikkään olemukseni.

Mutta ne värit! Niitä hän minussa rakastaa. Ne tuovat hänelle iloa. Antakaas, kun kerron. Minulla on hatara muistikuva, että samettihousut olivat muodikkaita 70-luvulla. Tiedättehän, sellaiset leveälahkeiset. Niihin yhdistettiin piukea t-paita ja samettibleiseri. Hänen samettibleiserinsä taisi olla iloisen punainen. Hän oli vielä pikkutyttö, mutta hänet puettiin ajan hengen mukaan, aina siististi ja puhtaisiin vaatteisiin. Nyt tuo punainen bleiseri on osa minua, minun raidallista olemustani. Minussa on myös turkoosiin vivahtavaa kirkasta sinistä housuista ja reipasta keltaista, kun vaan muistaisin tarkemmin, mistä. Vaatteet käytettiin tarkasti loppuun, hän usein kasvoi niistä ulos nopeammin kuin mitä ehti niitä kuluttaa. Vaatteet jatkoivat elämäänsä suikaleina minussa, perusvärien seassa raikastavaa vaaleaa.

Kun itse olin vielä aika nuori, suikaleiksi kelpasi lähes mikä vaan, maitopusseistakin niitä leikattiin ja solmittiin ruudukoihin. Valmiina nuo kaukaiset sukulaiseni näyttivät veikeiltä lepattavine röyhelöineen, joiden toinen puoli oli musta ja toisella puolella oli valkoista, sinistä ja punaista. Ne hienohelmat saivat kuitenkin palvella arkisemmissa oloissa kuin minä. Niitä tallottiin kynnyksellä ja niiden pörheys pikkuhiljaa hävisi. Ja ne jäivät pois muodista, toisin kuin minä, joka ajattomana olen aina ollut suosittu.

Minusta tuntuu, että nykyisin olen vielä pidetympi kuin ennen. Kun hän katsoo minua, hän muistaa lapsuudestaan lämpimiä ja aurinkoisia kesiä järvenrantamökillä, kävelyjä mökkitietä pitkin, keräten samalla heinänkorteen metsämansikoita ja juuri kypsyneitä mustikoita. Leikkejä hiekassa, barbin auringonottohetkiä kalliolla, käyntejä myymäläautolla. Isän, joka heinäkuussa lomalla ajoi punaisen Kadettin itse rakentamilleen pukeille ja vietti aikaa auton alla korjaamassa vikoja ennen katsastusta. Muistan rekisterinumeron vieläkin. Mustalla pohjalla valkoiset kirjaimet ja numerot: MBZ-47.

Lepään parvekkeella, kiitollisena vuosista, joina olen saanut nähdä elämää ympärilläni. Ajoista, jolloin olen voinut olla keskenäni aatoksissani, kuin talvihorroksessa hankien saartamana, vilkasta kesäelämää odottaen. Kiitollisena siitä, että minua tarvitaan yhä, ja että minulla on erityistä arvoa hänelle. Kuinka hieno elämä minulla onkaan ollut!

Minä hehkun väreissäni ja tuon kodikkuutta oleskelutilaan.
Hän pikkutyttönä mökkilaiturilla, sylissään Käpy, sittemmin Pirjo ja lopuksi Päivi. Taustalla oikealla punainen Opel Kadett.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.