ELÄMÄNMENOANI

Unelmista totta

Moni unelmani on toteutunut ilman aarrekarttaa tai unelmien muistiin kirjaamista. Ne ovat kulkeneet mukanani ja kutkuttaneet niin kauan, että olen alkanut toteuttaa niitä.

Tanssiharrastukseni oli ensimmäinen. Vuosituhannen alussa ilmoittauduin tanssikurssille tajuamatta ihan täysin, mihin lähdin mukaan – kilpatanssiin! Olin halunnut vain alkaa harrastaa paritanssia, ja pian huomasin opettelevani lavafoksin sijaan quickstepin alkeita ja chachan pyörteitä. Treenit olivat mukavia, mutta kun kyse oli kilpaurheilusta, F-luokan jälkeen valmentajat toivoivat meidän osallistuvan kisoihin. En ole koskaan ollut kilpailuhenkinen, koska arvelen olevani huono häviäjä. On helpompi pysytellä pois kuin pettyä itseensä alvariinsa ja olla joukon hännillä. Kilpailuissa pärjääminen olisi vaatinut enemmän treeniä kuin kolmesti viikossa. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt, sillä työ tuli illoiksi ja viikonlopuiksi kotiin, ja lisäksi iltakävelyt alkoivat jäädä entistä vähemmälle. Harrastettuani kolmisen vuotta ja saatuani yhden pokaalin seniorilattareista E-luokassa vaihdoin lajia.

Samba! Akryylimaalaukseni vuodelta 2004

Lukioaikana innostuin taidehistoriasta ja päätin harrastaa sitä. Ilmoittauduin avoimeen yliopistoon opiskelemaan taidehistorian approbaturia (perusopinnot). Nautin luennoista, joilla asiantuntevat opettajat näyttivät dioja ja kertoivat elävästi niin Suomen kuin maailman taiteesta. Kirjoitin muistiinpanoja innokkaasti kuuntelemisen ohessa, jotta tentteihin olisi helppo lukea. Sain ensimmäisestä tentistä kolme miinuksen, lähes parhaan arvosanan, ja sekös asetti minulle riman korkealle. Harrastuksesta tuli suorittamista. Siitä huolimatta yksi unelmani, opiskella taidehistoriaa, kävi toteen. Ateneumissa käynnit saivat lisää syvyyttä ja osasin katsella taidetta eri lailla kuin aiemmin, aikakaudelle ja maalaustyylille tyypillisiä piirteitä bongaten. Innostuin myös vapaan sivistystyön tarjoamista nykytaiteen luennoista, joilla opettajan alustuksen jälkeen keskustelimme dioilta(!) heijastetuista töistä maalaustaiteesta installaatioihin, performansseihin ja ympäristötaiteeseen. Valaisevaa!

Liekö ollut Apu-lehdessä joskus 1970-luvulla Välimeri-lautapeli. Pelasin sitä yksikseni useammalla nappulalla ja innostuin ottamaan maista selvää. TV-mainoksen ansiosta löysin kuva-aarteita Tjäreborgin matkaoppaasta. Aina kun ilmestyi uusi opas, pinkaisin hakemaan sen kioskilta. Telkkarista olin oppinut oikean lausumistavankin. Välimeren maiden sininen meri ja valkoiset rakennukset kiehtoivat minua, hiekkarannat palmuineen kutsuivat, tulivuoret tuntuivat niin jännittäviltä, että pidin ala-asteella niistä kaverini kanssa esitelmän. Hän oli oikein käynyt Teidellä Teneriffalla aikana, jolloin kovin moni ei vielä matkustanut lentokoneella. Vain muutama luokkakaverini oli käynyt ulkomailla. Ensimmäisellä vuorotteluvapaallani ja sen jälkeen toteutin matkailu-unelmiani mm. Amalfin rannikolla ja Toscanassa, kävin Barcelonassa tutustumassa Gaudín arkkitehtuuriin, Lissabonin Alfamaan ja Nizzan rantabulevardiin. Kuinka hyvää aurinko tekikään keskellä lokakuuta! Etenkin mielelle, kun Barcelonasta paluuni jälkeisenä viikonloppuna satoi ensilumi. Minihame ja sandaalit vaihtuivat muutaman päivän kuluttua vedenpitäviin nilkkureihin ja talvitakkiin.

Amalfin rannikolta

Kuin huomaamatta myös neljäs unelmani toteutui monen mutkan kautta. Eräänä päivänä, yhtäkkiä, hoksasin, miten alitajunta oli kuljettanut minua sitä kohti – ja toki myös käytännön asiat. Asuin uudisasunnossa, jossa kukaan muu ei ollut ennen minua asunut eikä minun tarvinnut siivota edellisten asukkaiden pölyjä nurkista ja sormenjälkiä seinistä. Omistusasunnossa sain maalata tai tapiseerata seinän, jos huvitti, ei tarvinnut kysyä vuokraisännän lupaa viihtyisyyden lisäämiseen. Sain ripustaa taulujani minne huvittaa. Raaskin satsata uusiin verhoihin ja ompeluttaa ne mittojen mukaan. Oli ihana sisustaa omaa kotia! Sama tunne minulla oli varmaan opiskeluaikana, kun vihdoin sain yksiön opiskelijakylästä asuttuani kaksi vuotta kahdenkymmenen neliön toveriyksiössä.

Nyt minä unelmoin työpaikasta, jossa voisin käyttää kaikkea vuosien varrella kertynyttä osaamistani ja monipuolisuuttani. Työpaikasta, jossa vallitsisi mukava ilmapiiri ja jossa saisin palautetta tekemisistäni, jossa uskaltaisin sanoa mielipiteeni ja olla oma itseni. Työstä, jossa saisin oppia uutta ja johon saisin vaikuttaa. Haaveilen tähänastisten kaltaisesta työyhteisöstä, jossa olisi niin kivaa porukkaa, että heidän kanssaan voisi käydä viihtymässä jossain myös vapaa-aikana. Uskon senkin toteutuvan aikanaan, minun täytyy vain olla kärsivällinen ja jatkaa hakemista, sekä siinä sivussa kehittää itseäni lisää. Tuttavaperheen pojan haave toteutui hiljan: hän pääsi opiskelemaan lentäjäksi. Ajattelen hänen äitinsä tekemää päivitystä sosiaaliseen mediaan ja laitan toiveeni talteen mieleeni: Unelmista voi tulla totta, kun niihin jaksaa uskoa.

Täällä toteutui yksi unelmistani: kävely Välimeren rannalla, taustalla näkyvällä Nizzan rantabulevardilla.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.