SEPITTEITÄNI

Uneton yö 2

3-osainen jatkokertomus

Samea ikkuna kirkastui pyyhkäisy pyyhkäisyltä ja auringonsäteet pääsivät loistamaan sisään. Iiris hymyili pestessään ikkunoita. Tapettien repiminen oli toiminut mainiona terapiana ja aggressiot häipyivät sitä mukaa, kun betoniseinää paljastui kerrosten alta näkyviin. Huhtikuun loppu oli jo täynnä valoa, joka lupasi paljon: uusi koti, uusi, mutta silti tuttu ympäristö, uudet mahdollisuudet. Eritoten uudet näkymät ikkunasta lämmittivät Iiriksen mieltä. Nuorehkot koivut taipuilivat tuulen tahtiin rannassa, aallot laineilivat, järvi oli jo lähes sula. Lahdessa oli laitureita, eikä aikaakaan, kun siihen tuotaisiin veneitä, joiden lähtöä vesille ja saapumista rantaan olisi mukava seurata kesän mittaan. Keittiönpöydän ääressä pystyi tarkkailemaan koivujen oksilla levähtäviä pikkulintuja, joilla oli samanlaiset puuhat kuin Iiriksellä, kodin laittaminen. Olohuoneesta näki vettä lähes seinän täyttävien ikkunoiden ja parvekkeen liukuoven läpi. Makuuhuoneen ikkuna antoi järvelle ja kulmassa oleva toinen ikkuna avautui sekä rantapuistoon että naapuritaloon.

Iiris oli onnistunut saamaan kodin juuri siitä talosta, johon oli kauan haaveillut muuttavansa. Jos ei aikaisemmin, niin viimeistään eläkepäivinä. Hänellä oli tapana vierailla opiskelukaupunkiin jääneiden ystäviensä luona tuon tuostakin, ja yhdellä näistä käynneistä tammikuisena viikonvaihteena hän oli käynyt jättämässä rappukäytävään ilmoituksen. ”Haluaisin muuttaa takaisin opiskelupaikkakunnalleni. Olisitko halukas myymään minulle tästä talosta kaksion tai kolmion?” Reilun viikon kuluttua oli tullut yhteydenotto. Erään vanhan rouvan oli aika muuttaa palvelutaloon, ja hänen tyttärensä hoiti myyntiä. Iiriksen ilmoitus oli tullut heille loistoaikaan, sillä rouva ei ollut halunnut julkisia näyttöjä, saati kuvia nettiin. Iiris kiitteli satumaista onneaan. Kerrankin olivat tähdet kohdillaan. Kaupat oli tehty maaliskuussa, kun rouva oli saanut tiedon palvelutalopaikasta. Iiris oli päässyt tekemään remonttia pian kaupanteon jälkeen.

Iiris ja Niko olivat entisestään etääntyneet joulun jälkeen. Kumpikin oli vältellyt keskusteluja ja viettänyt paljon aikaa harrastuksissaan ja omien kavereittensa kanssa. Ilmassa oli leijunut epämääräinen erillisyys, mutta Niko ei ollut kyennyt ottamaan sitä puheeksi. Iiris puolestaan ei ollut halunnut, sillä hän pelkäsi, ettei pystyisi hymyilemättä puhumaan suunitelmistaan. Vaivihkaa hän haki uutta työpaikkaa opiskelukaupungistaan ja katseli netistä myynnissä olevia asuntoja siltä varalta, että ilmoitus rappukäytävässä ei tuottaisi tulosta. Oma sauna ja edes jonkinlainen maisema ikkunoista olivat Iiriksen vaatimukset kohtuuhintaiselle asunnolle. Silloisesta asunnosta oli näkynyt parkkipaikkoja ja toisia kerrostaloja, joissa ei ollut kiinnostavaa katsottavaa, ellei joku alemmissa kerroksissa ollut jättänyt verhoja vetämättä laitettuaan valot huoneistoon pimeänä vuodenaikana. Toisinaan Iiris oli huomannut suorastaan nauttivansa tirkistelystä.

Helmikuussa Niko oli kerännyt rohkeutta sen verran, että sai kysytyksi Iirikseltä mikä tätä vaivasi. Iiris oli kertonut hakevansa uutta työpaikkaa, muttei sitä, että hän haki paikkaa kolmensadan kilometrin päästä. Niko oli tyytynyt vastaukseen, mutta erillisyys jatkui ennallaan. Toisinaan Iiris tunsi olevansa kuin tulisilla hiilillä salaisuutensa kanssa. Ainoa, joka hänen suunnitelmistaan tiesi, oli opiskelupaikkakunnalla asuva Malla. Kun Iiris pudotti pommin viikonloppulounaalla, hänen vanhempansa ja siskonsa olivat ällikällä lyötyjä. Kaikille oli kyllä ollut selvää jo ennen joulua, että Iiriksen ja Nikon suhteessa ei kaikki ollut kunnossa, mutta kukaan ei ollut halunnut udella. Perheessä oli aina kunnioitettu kunkin yksityisyyttä ja opittu, että asiat tulisivat ilmi, kun kukin itse olisi halukas niistä kertomaan. Psykologivanhemmat elivät kutakuinkin niin kuin toisille opettivat.

Murrosikäisenä Iiristä oli vanhempien ammatti ärsyttänyt suuresti. Hän oli tuntenut olevansa jatkuvan tarkkailun alla, kuin vanhemmat tutkisivat jokaisen mikroilmeenkin ja haistaisivat hänen teinisalaisuutensa poikaystävistä ja lonkerokokeiluista. Kotiintuloaikaan oli aina ollut voileipää tai muuta yöpalaa tarjolla. Vanhemmat kuuntelivat usein radiota ja pelasivat kortti- tai lautapelejä juuri silloin ja nimenomaan keittiössä. Näin oli ollut heistä jokaisen kohdalla. Ensin Maijun, sitten Iiriksen ja vielä Jannankin. Joskus tytöt olivat intoutuneet peleihin mukaan ja perjantai- tai lauantai-ilta saattoi vierähtää pikkutunneille vanhempien kanssa pelaillen. Sitä ei tietenkään voinut kertoa kavereille maanantaina koulussa. Toisinaan joku tytöistä otti leivät huoneeseensa ja vetäytyi sinne kotiin tultuaan. Koskaan vanhemmat eivät udelleet, missä kukin oli ollut. He olivat vain ilmeisen tyytyväisiä siihen, että kotiintuloaikoja suurin piirtein noudatettiin ja kukaan ei koskaan ollut isossa humalassa saati huumeissa kotiin tullessaan. Iiris oli vasta aikuistuttuaan tajunnut vanhempiensa jujun ja arvosti heidän viisauttaan. Maiju näytti toimivan samalla tavalla esimurrosikäisensä kanssa. Pahimmilta ovien paiskomisilta oli Iiriksen perheessä säästytty ja välit vanhempien kanssa olivat aina pysyneet hyvinä, mikä ei ollut koskaan tarkoittanut rajattomuutta tai oman tahdon saamista läpi tilanteessa kuin tilanteessa.

Iiris oli jättänyt Nikon eräänä huhtikuisena viikonloppuna, kun mies oli ollut sählyturnauksessa Kuopiossa. Heti, kun Niko oli lähtenyt perjantaina töiden jälkeen, Iiris oli alkanut kuumeisesti pakata omia tavaroitaan ja tyhjentää mukaan lähtevää kirjakaappia. Osan tavaroistaan Iiris oli mukamas kevätsiivouspuuskassa kierrättänyt. Selitys oli mennyt täydestä Nikoon. Todellisuudessa hän oli jo tuolloin maaliskuussa ruvennut karsimaan nurkkiin viiden vuoden aikana kertynyttä turhaa tavaraa. Kumpikin oli tuonut yhteiseen kotiin omia opiskeluaikaisia kalusteitaan, jotka olivat yllättävän hyvin sopineet yhteen. Iiris otti omansa muuttoautoon, jolla Malla ja hänen miehensä Anssi olivat tulleet Iiristä hakemaan lauantaina. Sängylle Iiris oli jättänyt lapun, jossa oli kertonut muuttaneensa ja soittavansa sunnuntai-iltana. Niko oli ollut Iiriksen tylystä tempusta raivoissaan puhelimessa, eikä ihme. Ja sitten alkoi anelu takaisin. Juuri se, miksi Iiris halusi lähteä kertomatta Nikolle. Hän ei kestänyt kuunnella Nikon itkua, kuulustelua toisesta miehestä, anelemista takaisin. Niko jätti päivittäin viestejä Iiriksen vastaajaan ja lupasi muuttua keskustelevammaksi ja lupautui lähtemään pariterapiaan heti, kun Iiris palaisi. Iiris pysyi järkkymättömänä. Hän oli edellisenä vuonna ottanut pariterapian toistuvasti puheeksi ja ehdottanut Nikolle yksilöterapiaakin tunne- ja puhelukkojen avaamiseksi, mutta Niko ei ollut nähnyt tarvetta muuttua. Iiriksestä oli alkanut tuntua siltä, että pariskunnan sijaan heitä oli kaksi erillistä kaverusta saman katon alla, ja kaveruudenkin kanssa oli niin ja näin. Yhteistä tekemistä ja yhteisiä mielenkiinnon kohteita oli entistä harvemmin, kumpikin vietti mieluummin aikaa kavereittensa kanssa, Niko sählyssä ja Iiris käsityökerhossa tyttöporukassa, johon kuului työkavereita ja heidän samanhenkisiä kavereitaan. Viikoittaiset tapaamiset olivat olleet yksi Iiriksen henkirei’istä. Kutimet etenivät (Iiris oli lakannut neulomasta Nikolle) ja nauru raikasi neulomisen ja kahvittelun lomassa.

Ja nyt Iiris oli vihdoin yksin, omassa kodissa, jonka hän saisi sisustaa juuri niillä väreillä, joista piti, neuvottelematta toisen kanssa. Toinen kun ei juuri koskaan ollut halunnut muutoksia. Leikkokukat, kynttilät tai kaunis kattaus olivat olleet Nikolle yhdentekeviä. Välillä Iiris mietti, miksei ollut jo seurusteluaikana nähnyt monia asioita, jotka myöhemmin alkoivat häiritä parisuhteessa. Leikkokukat olivat olleet siinä vain sivuseikka. Nikon kanssa oli aina ollut jotenkin jähmeää keskustella, mutta Iiris oli kuvitellut miehen muuttuvan pikkuhiljaa. Turhaan. Nikolta ei juuri herunut perusteluja mielipiteille. Miehestä ei ollut vaellukselle kaveriksi (Iiris oli lähtenyt joko Jannan tai jonkun opiskelukaverinsa kanssa, jolla ei vielä ollut pieniä lapsia), teltassa, autiotuvassa ja laavulla nukkuminen olivat olleet tälle kauhistuksia. Lomamökki olisi kelvannut, mutta niitä ei ollut ihan joka tunturin juurella Lapin vaellusreiteillä. Niko oli kyllä aluksi lähtenyt päiväretkille, mutta joko reitillä oli ollut liian vaikeaa maastoa, liikaa hyttysiä, hirvikärpäsiä tai muita ötököitä. Sade oli pari kertaa pilannut paitsi Nikon, lopulta myös Iiriksen patikoinnin. Viimeisellä yhteisellä reissulla ukkonen rankkasateineen oli yllättänyt Seitsemisessä. Sen jälkeen Niko ei ollut enää suostunut lähtemään edes päiväpatikalle. Iiriskin oli todennut nauttivansa vaelluksesta enemmän yksin kuin hienohelmaisen miehen kanssa.

Iiris katseli tyytyväisenä ympärilleen. Ikkunat olivat nyt puhtaat välejä myöten. Tapetit revitty seinistä, uudet rullat nurkassa tapiseerausta odottamassa. Vähäiset huonekalut (sohva, rahi, pari jakkaraa ja kaksi yöpöytinä toiminutta pinnatuolia) olivat rykelmänä olohuoneen keskellä. Makuuhuoneen lattialla kirjakaapin vieressä oli pari telttapatjaa päällekkäin, tyyny ja makuupussi. Vuodevaatteet olivat jo vaatehuoneessa järjestyksessä, samaten koristetyynyt ja muut mukaan lähteneet tekstiilit. Ruokapöydän Iiris oli jo ostanut, nojatuolejakin koeistunut. Olohuoneeseen mahtuisi yksi, makuuhuoneeseen ehkä toinen työpöydän ja työtuolin lisäksi. Kauppaan kuuluneet sälekaihtimet saisivat riittää ikkunoiden eteen, kunhan Iiris raaskisi satsata uusiin verhoihin. Iiris katseli tyytyväisenä ympärilleen, korkkasi piccolokuohuviinin ja meni pulloineen ja laseineen parvekkeen katosta riippuvaan korituoliin, kippisti itsekseen ja järvelle katsellen huokasi syvään. Tässä ja nyt kaikki oli hyvin. Uusi lehti elämässä käännettynä. Mitä huominen toisikaan tullessaan?

Saatat myös pitää...

2 kommentti

  1. Heidi says:

    Uneton yö alkoi mukavasti, teksti oli soljuvaa ja helppolukuista. Toden tuntuista. Pystyin samaistumaan Iirikseen, minäkin lähdin salaa avioliitostani, joka oli kestänyt 13 vuotta. Odotan seuraavaa jaksoasi.

    1. Minnakaarina says:

      Kiitokset ilahduttavasta kommentistasi, Heidi! Mukava kuulla, että pidit tekstistä ja koit sen toden tuntuisena. Julkaisen kolmannen osan viikon kuluttua. Toivon, että viimeinen osa on sinulle yhtä mieluinen lukukokemus.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.