KIRJOITUKSIANI

Viikon ilonaiheita

Toisinaan aika jollottaa huomaamatta eteenpäin, eikä mieleen juuri jää, mihin kaikkeen se on mennyt. Kesälomat ovat tyypillisesti olleet minulla sellaisia, aika välillä ikään kuin valuu käsistä ja menee käpöstelyyn, jolla tarkoitan aikaansaamattomuutta. No hei, eikö vapaalla voi sellaista aikaa ollakin? Voi toki, mutta edelleen minussa asuu pieni suorittaja, joka nauttii siitä, että saa aikaan jotain merkityksellistä tai edes jossain määrin hyödyllistä, vaikkapa kukkapenkin kitkemistä, kynnysmattojen pesua (yhä pesemättä) tai saan keskeneräisen akryylimaalauksen valmiiksi. Tämä viikko on jossain määrin tuntunut käpöstelyltä, joten eilen metsälenkillä mietin tarkoituksella lähipäivien tapahtumia ja löysin monia ilonaiheita, joista puuttuu suorittamisen tuntu. Poikkesin polulle, jota toisinaan kuljen vaihtelun vuoksi ja pääsin suojaan tuulelta. Ihastelin upean vihreää sammalta, jolle valo lankesi puiden välistä ja sai vihreän hehkumaan. Sammal kumpuili peittämiensä kivien päällä ja houkutteli pehmeällä asullaan. Jätin köllöttelyn väliin. Hidastin askeliani ja koetin kulkea metsässä aistit yhtä auki kuin toukokuussa.

Käynti aarniometsässä1 jätti minuun himon päästä uudestaan metsään, lenkkien lisäksi puolukkaan. Aurinko paistoi hoidetulla etelärinteellä niin lämpimästi, että sain ripustaa takin heiveröiseen oksantynkään nauttimaan kaarnan tunnusta itseään vasten. Keräsin pakastepurkkini täyteen ja sain ämpärin pohjalle reilun kerroksen marjoja. Kypsyttelin yli neljän litran satoani laakeilla vadeilla ruokapöydällä ennen puhdistamista ja pakastamista. Siinä ne muistuttivat viimeisistä kesäisistä päivistä, lämmöstä ja tuulen suhinasta, rauhasta luonnon keskellä. H oli lämmittänyt rantasaunan. Olin juuri ennättänyt pyyhe ympärilläni terassille, kun hän jo tarjoili minulle nuotiomakkaraa ja perunasalaattia kuin olisin ollut viiden tähden ravintolassa. Tuosta sunnuntaipäivästä puukiukaan löylyine jäi hyvä mieli.

Puolukkasatoani

Aarniometsässä1 käydessäni olin poiminut karvarouskuja sen verran, että ne keittämisen jälkeen mahtuivat pariin entiseen 400 gramman hillopurkkiin lepäilemään viikoksi merisuola kaverinaan, kerroksittain ripoteltuna. Pilkoin puolikkaan sipulin hienoksi, palastelin sienet pienemmiksi ja sekoitin smetanan joukkoon. Olin liottanut suolaa pois niin reippaasti, että makusteltuani päätin lisätä sitä hieman ja ryydittää seosta vielä maustepippurilla. Rosamundat pois uunista ja sienisalaatti täytteeksi. Maukasta!

Uuniperunassa sienitäyte karvarouskuista

Perjantaina ehdin polkaista lähes kuurojen välissä markettiin täydentämään viikonvaihteen ruokavarastoani. Aiemmin päivällä olin lähinnä kokannut ja lukenut, ja koin, että oli aika tuulettaa pääkoppaa. Syyskuun alku tuntui syksykuulta, etenkin kun tuuli navakasti eivätkä sadepisarat enää tuntuneet lämpimiltä. Myötätuuli ja alamäki kuljettivat minua vinhaa vauhtia, raikas tuuli tuntui virkistävältä kasvoillani ja hengitin syvään. Ennen kuuroa ehdin nauttia auringostakin. Olin hyvilläni siitä, että valitsin lihasvoimalla liikkumisen autoilun sijaan.

”Kyllä musiikki on hieno asia”, totesi H kerran. Juu, on! Se antaa puhtia imurointiin ihan kummasti. Tuomaksen orkesteri (lue Nightwish) soitti kuulokkeissani ja antoi vauhtia puudelijahtiini. Erityisesti koskettimet saavat ihoni aina kananlihalle, mikä on merkki siitä, että sävelet uppoavat minuun. Samoin on käynyt myös sinfoniaorkesterin loihtimat ensisoinnut kuullessani. Nightwish-rakkauteni2 ei ole himmennyt, arvostus bändin hengentuotteita kohtaan lisääntyy vuosi vuodelta.

Torstaina olin odottelun jälkeen saanut kirjastosta käsiini Clare Mackintoshin uusimman jännärin Hostage. Olen lukenut hänen aiemmat kolme jännityskirjaansa ja toisen tyyppisen After the End -teoksen, mutta en muista aikaisempien tekstien vanginneen minua yhtä nopeasti. Eilen en malttanut laskea Hostagea käsistäni, liimauduin sohvalle ja luin pikkutunneille, jotta pääsin yllättäväksi luvattuun loppuratkaisuun. Sellaiseksi se osoittautuikin. Mackintosh kasvatti jännitystä hämäävästi, uhka oli läsnä jo kirjan alkupuolella. Hänen teoksiaan aiemmin lukeneena tiesin odottaa yllättävää käännettä puolivälissä. Siinä loksahtivat tietyt palaset kohdilleen tilanteessa, jossa lentoemäntä Mina oli joutunut vaikean valinnan eteen: pelastaako satojen ihmisten henki vai se yksi kallisarvoisin. Ja se, joka oli kaiken takana, oli yksi matkustajista. Mutta kuka?

Hostage vangitsee lukijansa.

Tähän viikkoon mahtuu myös ihminen, jolle huomasin avautuvani itsestäni, vaikkemme olleet koskaan aiemmin tavanneet. Koin, että välillämme vallitsi luottamuksen ilmapiiri ja puolitoista tuntia hurahti vauhdilla. Tuntui siltä, että juttua olisi voinut tuon mielenkiintoisen ihmisen kanssa jatkaa vielä toisen mokoman. Keskustellessamme hän sai minut näkemään asioiden suhteellisuuden ja – mikä mainiointa – sai minut suorasukaisuudellaan nauramaan itselleni. Myös H:lla on tuo arvostamani taito. Kohtaaminen poiki minulle työharjoittelupaikan. Oli siis useampikin syy hymyillä kotimatkalla, ja hyvä mieli on kantanut vielä tähänkin hetkeen asti. Nyt puuttuu enää koulutuspaikka. Hain ja toivon mahtuvani porukkaan, joka pääsee tänä syksynä aloittamaan digimarkkinoinnin opintoja ja kartuttamaan taitoja työharjoittelussa. Pitkän kuuman kesän ja leppoisan alkusyksyn ansiosta olen taas täynnä virtaa!

Viittaukset:
1 Aarniometsässä, kirjoitukseni 25.8.2021
2 Festareilla fanittamassa, kirjoitukseni 3.8.2021

Puolukkametsässä

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.