Katu, etualalla kaksi autoa, loskaa, lunta sataa, kadulla on ihmisiä
ELÄMÄNMENOANI

Yllättikö talvi? Ajatuksiani autoilusta

Kesken koulupäivän alkoi sataa lunta. Isoja hiutaleita leijaili sälekaihtimien takana, kun istuimme oppitunnilla. Tänään on syksyn ensimmäinen päivä, jolloin harjasin lunta auton ikkunoista. Autojonossa seisoessani mietin, liukasteleekohan joku edessä kaasutteleva tai perässä tulija kesärenkailla. Jono mateli, tien pinta oli nollassa ja autoilijoilla malttia. Kiittelin takana tulevaa puolisilmäistä (vain toinen etuvaloista toimi) siitä, että hän piti kunnon turvavälin. Rampille kääntyessäni joku tuli liian lähelle, mutta hoksasi hiljentää ja jättäytyä kunnolla taaemmaksi. Itsekin hiljentelin kaarteessa, jossa vähän reilu kuusikymppiä tuntui liian kovalta, vaikka tavallisesti siinä saattoi turvallisesti pyyhältää kahdeksaakymppiä. Moottoritiellä oli sulaa ja auto taisi saada ainakin pohjaan ja tuulilasiin suolakuorrutteen.

Ryhmityin moottoritieltä pois johtavalle rampille. Edessä jarruteltiin useaan otteeseen, joten tuon tuostakin vilkaisin taustapeiliin. Ja säikähdin tosissani, että kohta perässä rysähtää, kun edessä menevät taas kerran jarruttivat. Ohjasin oikealle pientareen tuntumaan ja toivoin, ettei takana tuleva tömähdä perääni ja tönäise minua edessäni olevan perään. Tuntui, että hilkulle jäi, ellei peräti tullut hienoista osumaa, vaikken töytäisyä tuntenutkaan. Edessä häämöttäviin liikennevaloihin asti vilkuilin sopivin välein peiliin, ja koetin saada selvää takana tulevan auton merkistä ja rekisterinumerosta, ihan varmuuden vuoksi. Kun näin rekkarin, hoin sitä ääneen, kunnes valoissa pystyin kirjoittamaan sen muistiin. Pysähdyin lähimmälle bussipysäkille tarkistamaan tilanteen – ja huokaisin helpotuksesta. Ei kolhuja, ei naarmuja, auto ei siis ollut lainkaan osunut perääni. Valistuneet kuljettajat täälläpäin vitsailevat, kuinka talvi aina yllättää autoilijat pääkaupunkiseudulla, joka syksy. Yllättää se näköjään pohjoisemmassakin, vai eivätkö kaikki arvosta turvavälejä edes huonolla ajokelillä?

Talvi näyttää yllättäneen myös Edinburgh’ssa 😉. Otin kuvan joulumatkallamme 27.12.2016.

Ajoin ajokortin vasta kolmekymppisenä, kun aloin tarvita sitä päästäkseni kätevämmin tanssitreeneihin. Huristelin silloisen puolisoni autolla aina, kun oli tarvetta, ja ajotaitoni pysyi yllä. En onnekseni kehittänyt ajokammoa, vaikkei minulla jokuseen vuoteen ollut juuri ollenkaan mahdollisuutta autoiluun. Olen ajanut säännöllisesti vasta reilut kuusi vuotta. Vuonna, jona täytin viisikymmentä, minuun iski keväällä autokuume. Kesäloma häämötti jo kuukauden tai parin päässä ja mieleni teki päästä liikkumaan itsenäisesti ja kätevästi, oman aikatauluni mukaisesti. Juhannukseksi pääsin jo matkaan metallinhohtoisella harmaalla ajopelilläni ja sekös vasta hienolta tuntui. Oikein automaatti. Ensimmäiset pitkät ajomatkat Itä-Suomeen tuntuivat väsyttäviltä, kunnes totuin niihin kokemuksen ja rutiinin myötä. Tykkään ajaa yksin; kuuntelen musiikkia soittolistoiltani, joskus laulan mukana, vaikkei minulle ole lauluääntä suotu eikä pienintäkään kykyä pysyä oikealla korkeudella, vaikka sävelen jotenkin taitaisinkin.

Se, mikä minulle on autoilun tuomaa vapautta, on jollekulle kauhistus, sillä bensamoottori tupruttaa päästöjä ilmoille. Minä hankin auton, siitä huolimatta, että ekoilu ja vihreys ovat vallitsevia trendejä. Vaikka mukana oli ehkä hippunen turhamaisuutta, tuli auto kuitenkin tarpeeseen, sillä julkisilla töihin meneminen muuttui yhteyksien takia hankalammaksi. En tunne huonoa omaatuntoa pöristelystäni, sillä kahta kuukautta vaille viisikymppiseksi käytin lihasvoimaa tai julkista liikennettä liikkumiseen aina, kun se oli mahdollista – ja usein jompikumpi oli ainoa järkevä tapa kulkea kimppakyydin lisäksi. Tarhaan kävelin, kouluun kävelin, kesätöihin tavallisesti pyöräilin, yliopistokin oli kävely- tai polkumatkan päässä, sitten vuosikaudet kuljin linja-autolla työmatkat. Olen siis ekoillut jo kauan ennen kuin siitä tuli trendikästä. Kauppareissut yhdistän tavallisesti muuhun autolla liikkumiseen, ellen tee hyötyliikuntalenkkejä, jolloin selviän repullisella ostoksia. En siis saa tunnontuskia, jos nyt kuljen autolla vartin kouluun, kun julkisilla siihen menisi ainakin tunti siirtymät ja odotusajat mukaan lukien. Torukoon minua kuka asiakseen katsoo.

Lumi taitaa sulaa ja muuttua loskaksi, sillä ikkunalaudalta kuuluu epäsäännöllisiä ropsahduksia. On pari astetta lämmintä ja sääkartassa ennustetaan vaarallisia tieolosuhteita. Etupihalta kuului rahinaa, arvasin naapurin tekevän tämän talven ensimmäisiä lumitöitä, oli ystävällisesti työntänyt lapiolla minunkin puoleltani lunta pois. Loput sulanevat yön aikana, sillä lämpötila pysyy plussalla ja sää lämpenee huomispäivänä. Milloin sitten seuraavan kerran lunta tupruttaneekaan, toivottavasti autoilijat ovat jo osanneet varautua.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.